Löydät novellit kirjoittajan nimen kohdalta yläpalkista.

Olen jo käynyt asuntoesittelyissä. Ne ovat vanhoja pieniä kerrostaloasuntoja kaupungin keskustassa. Minulla ei muuhun olisi varaakaan, mutta, minusta tuntuu, että juuri tuonne minä haluankin. Olen valmis jättämään kivitalomme ja haluan tuohon nuhjuiseen kerrostaloon kaupungin keskustaan, jossa on pieni piha, ei hissiä, kanaverkkoa olevat ullakokopit, saunavuoro kerran viikossa. Jo ajatellut, kuinka kävelisin pesuvälineet vadissa kylpytakissa saunavuorolleni.

Huoneistomaailman mies ei vain saanut ääneensä innostusta, kun esitteli asuntoa. Korjaustarpeita hän luetteli kuin syytekirjelmää oikeudessa. Toivoin, että hän olisi ollut hiljaa eikä olisi kulkenut perässäni.

Olin kiinnostunut hiljaisesta rappukäytävästä. Siellä oli suljettuja ovia, naapureita, joiden minulle mitään sanomattomat nimet näkyivät ovien nimikilvissä.

Parvekkeen seinästä oli irronnut rappausta, sieltä näkyi vastapäisen talon seinää ja aaltopeltistä pyöräsuojaa. Mutta tätä kohtaan tunsin lämpöä, sellaista lämpöä, jota en tuntenut omaan kotiini.

Halusin alkuun, yksin. Halusin yksinkertaisen television. Inhosin meidän suurta litteää televisiota. Ajattelin, kuinka katsoisin televisiota hämärtyvässä illassa. Minun täytyisi katsoa kauan ennen kuin voisin tehdä mitään muuta. Minun pitäisi katsoa itseni irti kuluneista vuosista.

Halusin tämän kerrostalon viileän, naarmuisen ja rosoisen kivilattian. Kirpputorilta ja kierrätyskeskuksesta ostetut kalusteet kävisivät hyvin, en ollut tolppajalkakeittiönpöydästämme ja moduulisohvastamme enää lainkaan kiinnostunut. Voisit puolestani tehdä niille mitä haluaisit, sinähän ne olit maksanutkin.

Halusin ostaa tarjouskorista tuotteita, joiden parasta ennen päiväys oli käsillä. En ymmärrä, miksi en saanut ostaa niitä kotiimme.

Voisin kutsua veljeni kylään. Sitä olen odottanut. Olisi ahdasta, mutta kuitenkin nyt tilaa. Voisimme panna patjoja lattialle. Veljen lapset voisivat olla kotonani rauhassa. Ei kalusteiden suojaamista tai lapsilta suljettuja huoneita. Päästäisin sisään Jehovan todistajat, avaisin oven yhteisvastuukerääjille, menisin yhtiökökoukseen, vaatteissa, joissa viihdyn. Menisin, taskussani messinkinen avain. Sellainen, jonka voi kopioida vitosella jokaisessa suutarissa. Silti sinä et sitä ikinä saisi.

Painoin huoneiston oven kiinni ja kuului, kuinka salpa luiskahti asemaansa. Vaikka vain pieni metallipala liikkui, otti ääni kaikua rappukäytävässä niin, että minun piti painaa kämmen tiiviisti lukon päälle hiljentääkseni ääntä.

Laskeuduin portaat melua aiheuttamatta. Ulko-oven auki työntämisestä kuuluu äänekäs lukon rasahdus, jota ei voinut estää. Avasin ovea vain vähän ja luikahdin ulkopuolelle. Jarrutin oven sulkeutumisen voimaa kädelläni.

On pimeää, kosteaa ja koleaa. Valot heijastuivat asfaltista niin kuin yöllä olisi satanut. Vaikka tuskin oli. Tällaista täällä oli jokaisena aamuna, vaikka säätiedotuksessa ei oltu puhuttu sateesta mitään.

Käännyin pihalta nopeasti Rautenstrauchgasselle ja siitä Simmeringer Haupstrasselle. Yksittäisiä takseja on vielä liikenteessä. Ne kuljettivat edellisen päivän kulkijoita. Minä elin jo uutta päivää. Minua paleli.

Koetin kävellä nopeasti. Ennen kasvitieteellisiä puutarhoja minulla olisi jo lämmin. Niin se oli, joka aamu.

Olen Simmerigner Hapustrassella. Jalkakäytävässä on metalliritilöitä, joiden alta tulee lämmintä haisevaa ilmaa. Ilmassa on ruuan hajua, ihmisten makuuhuoneiden ummehtunutta hiilidioksidia ja parfyymia, viemäreitä, tunneleiden kosteaa ilmaa, konerasvan hajua.

Tulen aukiolle. Nollendorfplatzin metroaseman sisäänkäynnin edestä kulkee lakaisukone oranssit vilkut välkkyen. Se jää pyörimään tyhjälle aukiolle. Pyörivät harjat jättävät taakseen paljaan, märän asfaltin pinnan.

Pysähdyn lehtikojun ikkunan ääreen. Käyn läpi lehtien kansikuvien kauniit naiset, joista monet ovat miltei alasti. Samat lehdet olivat tässä eilenkin.

Viime yönä kuljin taas. Olin Oranienburger Straßen alueella. Liikkeen aukinaisesta oviaukosta hohkaa sinertävä valo. Kuljin ohi valomainosten: SEX, BAR, CLUB. Valomainoksen kaareva putki oli muotoiltu niin, että se piirsi yöhön hoikkauumaisen, korkokengissä olevan naisen figuurin. Näyteikkunoiden auringossa haalenneissa paketeissa on rumien lelujen näköisiä tekopeniksiä ja -vaginoita.

Aamulla olen herännyt entistäkin aikaisemmin. Nukun liian vähän. Sydämen syke on koholla, kun herään. Nämä kävelymatkat työhön ja sieltä pois ovat liian rasittavia.

Päivällä olen koettanut olla hyvin. Syön kasvisruokaa ja vältän kahvia. Minulla ei ole ruokahalua. Joskus minun on nälkä, mutta se häviää heti, kun panen ruokaa suuhuni. Annoksesta menee aina hukkaan.

Olen yrittänyt olla lähtemättä yöhön. Ei se onnistu. Lopulta olen kirvonnut vuoteesta, riuhtonut vaatteet ylleni ja juossut portaat alas. Ulkona olen kävellyt nopeasti, palellen silloinkin, hytisen aivan. Hidasta askeleitani vasta kun pääsen metrokäytävän likaiseen hajuun.

Olen puiston kohdalla. Kävelen viistosti yli aution kadun ja puiston portista sisään. Askelten ääni muuttuu pehmeämmäksi asfaltin vaihduttua hiekkatieksi.

Puistossa on hämärää. Sadettimien suuttimet hohtavat vaaleina pensaikosta kuin minua osoittavat aseet. Lehvästöstä kuuluu rapistelua.

Katselen metalliaidan pinnojen välistä. Nimilappuja häämöttää pensaitten juurella. Tämä on kasvitieteellinen puutarha. Töistä tullessa olen kulkenut alueen läpi, istunut auringossa penkillä suihkulähteen ääressä.

Tulen kilpikonnalammikolle. Pimeässä seisoo ankkoja äänettömänä. Kun lähestyn niitä, ne ääntelevät ja tepastelevat vaaleina hahmoina kauemmas siirtyen.

Puisto alkaa loppua, katu näkyy jo. Tämä on Grunewald Straße. Lähden vasemmalle. Kohta tulee puiston rauta-aitaan lukolla kiinnitetty pyörä.

Seison raskailla punaisilla verhoilla peitetyn ikkunan edessä. Verhon edessä telineessä on Menu: Steak vom Grill 18:-, Weißwürste 7:-, Hamburger 9:-, Cheeseburger 9,50:-, Champagne 15:-, Drink 9:-, Beer 4:-. Näyteikkunaa kiertää punaisten hehkulamppujen rinki. Ne saavat ruokalistan paperin hohtamaan punaisena. Verhojen läpi tai sivuitse ei näe mitään.

Minun on päätettävä, joko mentävä sisälle tai jatkettava matkaa. Minut ajetaan kohta pois, jos en nyt mene. Kylmästä väristen nousen kiviportaiden kolme askelmaa ja samassa ovi aukeaa ja ovimies on siinä. Menen sisälle, melkein hänen kainalostaan. Hän näyttää vahvalta ja minusta tuntuu, että hän suojelee minua.

Eteisessä on pieni pöytä, pöydällä metallinen kassalipas ja pöydän takana tyttö, jolla on vahvan lilan punaiset hulet. Tytöllä on päällä korsetti. Nyöritetyn rintamuksen lomasta näkyy pienten, yhteen painettujen rintojen väli. Vapisevin käsin otan lompakostani seteliä. Korsetissa on mustaa ja punaista. Se kiiltää kuin silkki.

Jos nyt ostan lipun, olen jo maksanut tästä. Sen jälkeen en voisi enää lähteä pois. On liian myöhäistä perua, olen jo tässä sisällä ja ovimies ja kassa ääressä oleva tyttö katsovat minua. Minun on ostettava lippu ja mentävä sisälle kahden raskaan, punaisen verhon tekemästä portista.

Katselen varoen ympärilleni. Korkeilla baarijakkaroilla on neljä tyttöä. Kaikilla on korsetit ja verkkosukkahousut. Siinä niitä on, huoria. Tunnen kuinka sydän jysähtelee. Oikealla on pieni värillisten hehkulamppujen valaisema näyttämö ja näyttämöllä kaksi paljasta metallitankoa.

En ole tutustunut täällä vielä yhteenkään ihmiseen. Emme ole lähteneet illalla kenenkään kanssa ulos, eikä minua ole kutsuttu kenenkään kotiin. Kun olin ollut täällä kolme viikkoa, se oli loppukesää, ajattelin että näin ei varmasti olisi enää vuoden vaihtuessa. Nyt vuoden vaihteesta on jo kulunut kaksi kuukautta ja tilanne on yhä sama. Miten voi olla, että en tutustu? Tämän täytyy johtua minusta.

Täällä on joka päivä samanlaista. Minulla ei ole mitään harrastuksia, vain työ. Ilmeisesti tämä voisi jatkua näin elämäni loppuun saakka. Teen päivät työtä, syön mitä pystyn; kuljen yöllä kuin hullu palon ajamana.

Alkaa kuulua musiikkia ja valot pimenevät. Näyttämölle tulee suuririntainen nainen ruoskan kanssa. Näyttämön eduspöydissä istuu kaksi miestä. Molemmat yksin. He katsovat näyttämölle.

Nainen on nahka-asussa. Minua inhottaa. En haluaisi katsoa. Nainen riisuu kömpelösti vaatteitaan. Suuret rinnat roikkuvat. Hän heiluttaa niitä, makaa maassa ja levittelee jalkojaan.

Montako ihmistä täällä on katsomassa? Meitä on viisi. Kukaan ei sano mitään. Pääsisin nyt pois, jos kävelisin lattian yli ovelle. Mutta silloin en tietäisi mitään muuta kuin tämän. Haluan tietää, oliko täällä vielä jotain muuta.

Nainen laskeutuu näyttämöltä ja tulee ensimmäisessä pöydässä istuvien miesten luo. Miehet istuvat eleettömästi ja antavat naisen poseerata edessään. Nainen tarttuu miestä kravatista ja vetää hänet näyttämölle. Nainen painaa miehen maahan selälleen ja alkaa kontata hänen ylitseen. Kaikki katsovat äänettöminä ikään kuin asioiden kulku kuuluisikin mennä juuri näin. Nainen pysähtyy niin, että rinnan jäävät miehen kasvojen kohdalle. Nyt nainen katsoo tänne, konttaa eteenpäin, pysähtyy uudestaan niin että hänen jalkovälinsä on miehen kasvojen yläpuolella. Oksettaa. Mies tulee pois lavalta. Esitys päättyy.

– Haluaisitko olla kanssani? viereeni tullut tyttö kysyy. Säpsähdän. Miten tuo tuohon, että en huomannut? Tyttö on hoikka. Hänellä on pitkä, hieman kyömy nenä ja pienet siniset silmät. Puuterin alta kuultaa pisamia.

– Ei, minä vain katson, kiitos, sanon niin kuin kaupassa, kun myyjä tiedustelee, tarvitsenko hänen apuaan.

– Tarkoitin vain yksi drinkki.

– Ei kiitos.

Tyttö nousee. Hän on pitkäraajainen. Olin näkevinäni kyynärtaipeessa sinelmää.

Näyttämön viereisestä pöydästä nousee mies ja menee ohitseni takahuoneisiin. Siellä on kai vessa. Tai sitten siellä on ovi, josta siirrytään takahuoneisiin, väliseinillä erotettuihin koppeihin, joissa on vain lavitsa ja lamppu.

Kadulle näkyvä verhoilla peitetty näyteikkuna, eteisaula, tämä sali, baaritiski ja sen takana oleva keittiön puoli, tuo käytävä taakse ja siellä olevat kopit. Kaikki nämä kuuluvat tähän samaan yritykseen.

Laitan kulkuluvan lukijaan. Kuuluu voimakas kolaus, kun lukko aukeaa. Kun nyt painan nappia, niin portti lähtee avautumaan. Näin käy. Portti siirtyy sivulle. Menen sisäpuolelle ja jään odottamaan, että portti varmasti sulkeutuu.

Kävelen kohti jalkakäytävän päässä olevaa ovea niin kuin aikoisin mennä siitä, mutta juuri ennen ovea kääntyykin portaikko, johon käännyn äkillisesti ja laskeudun portaat nopeasti. Tässä kohden olisi hyvä eksyttää seuraajat. Tästä kuljen joka aamu.

Tulen alemmalle tasolle ja käännyn uuteen portaikkoon ja tulen vielä alemmalle tasolle. Täällä on tyhjiä pyörätelineitä ja parkkiruuduissa muutamia autoja.

Tuossa on putken pää, josta tippuu vettä. Betonilaatta maassa on märkänä. Täällä on roskapönttöjä ja hajua.

Kuljen seinänviertä pimeiden toimistorakennusten ohi. Kohta tulee tietokone, jossa on näyttö päällä ja siinä Excel-dokumentti.

Takakäytävään mennyt mies tulee jo takaisin. Mies menee takaisin etupenkkiin toisen miehen luo. Yksi tyttö on jäänyt juttelemaan miesten kanssa.

Seuraan näyttämön eduspöydissä olevien miesten kanssa juttelevaa tyttöä. Hän on kaunis, paljon kauniimpi kuin muut. Hän hymyilee koko ajan ja nauraa viattomasti. En voi uskoa, että hänkin olisi “niitä”. Eihän tuollaisen tytön tarvitsisi olla tällaisessa paikassa. Kuka tahansa mies olisi valmis ottamaan hänet vaimokseen.

Tulee taas esitys. Ei kai vain… Kyllä, juuri niin on. Juuri tuo tyttö menee lavalle. Tunnen kiihottuvani, vaikka tiedän, että se on väärin.

Luojani, hän on kaunis ja tanssii taitavasti. Niin se on. Olen ihastunut tyttöön. Rakastan häntä. Haluan viedä hänet pois. Meistä voisi tulla pari. Voisiko hän suostua? Toivon, että hän ei riisuisi kaikkea. Älä anna noiden miesten nähdä sinua. He eivät ole sinun arvoisiasi.

Saavun ovelle. Laitan kulkukortin lukijaan. Hetken viiveen jälkeen syttyy vihreä ja kuuluu kun lukko aukeaa. Menen ovesta.

Tulen hissille. Se on kohdalla. Käytän kulkukorttia aukossa. Vasta nyt hissin nappi reagoisi painamiseen. Painan seiskasta. Hissi lähtee menemään. Katson numeroiden vaihtumista LED-taulusta.

Hissi pysähtyy. Työnnä ovea hiljaa ja tulen autiolle, siistille, miltei pimeälle käytävälle, jota lähden vasemmalle.

Yövalot palavat, se riittää kyllä. Osaan kulkea tästä.

Kuljen eteenpäin käytävää, ohi lukittujen ovien ja nimikylttien. Käytävän päässä käännyn oikealle. Tulen oman työhuoneeni ovelle. Seison siinä hetken ja koetan ripaa. Ei aukea. Otan kulkukortin. Pieni ledvalo syttyy vihreänä. Nyt lukko aukeaa.

Menen suoraan tietokoneelle ja painan näppäimistön välilyöntiä. On pieni viive, sekin minun elämääni kuuluva, ja kuvaruutu kirkastuu. Kirjoitan käyttäjätunnuksen ja salasanan. Tietokone alkaa kirjaamaan minua sisään.  Laitan päällysvaatteeni kaapissa olevaan naulakkoon ja vaihdan jalkaani sandaalit.

Esitys on ohitse. Tyttö istuu baaritiskin edessä olevilla tuoleilla. Yritän hymyillä hänelle rohkaisevasti, jos hän sattuisi katsomaan tänne päin.

Minun on pakko mennä tapaamaan häntä, kertomaan, että olen hänen puolellaan. En ole sellainen, jollaiseksi minua luulet. Rakastan sinua oikeasti.

En mitenkään voi uskoa, että olisin näin rohkea. Teen nousua ja pääni kohoaa korkeammalle. Jalat tuntuvat tunnottomilta, mutta ne kantavat kyllä. Ne kannattavat minua ja alkavat viedä minua nyt häntä kohti.

– Haluatko tarjota hänelle šhampanjaa? tiskin takana oleva lihava nainen sanoo.  – Se maksaa 50 €.

Otan rahapussini. Katson. Siellä ei ole niin paljoa.

Tiskin takana vanhempi nainen ottaa lasit ja kaataa kahteen lasiin.

– Tänne, vanha nainen sanoo ja ojentaa kätensä. Hän katsoo minua. He kaikki katsovat minua: tiskin takana oleva nainen, tyttö, näyttämöneduspöydässä olevat miehet, ja portsari. Kassalla ollut tyttö on noussut seisomaan ja on verhojen muodostamalla portilla.

Katson portsaria. Hän nyökäyttää päällään.

Otan lompakostani 20 euron setelin. Nainen ottaa sen ja kun hän näkee, että minulla ei ole enempää, antaa molemmat lasit minulle ja näyttää sormella omaa pöytääni.

Seison huoneessani ikkunan edessä. Alkaa sarastaa. Alhaalla on vesilammikko, joka heijastaa vaaleampaa taivasta. Pihalta kuuluu roska-auton ääntä. Taivas on selkeä. Ei se märkä ole sadetta. Sen täytyy olla kastetta.

Nyt väsyttää. Jos olisi sänky, voisin nukkua. Minun täytyy nukkua enemmän. Mutta kyllä se menee ohi, väsymys. Virkistyn, kun tänne tulee lisää ihmisiä, kahvihuone aukeaa. Siivooja tulee tänään huoneeseeni. Hän käy kerran viikossa. Hänen kanssaan me tervehdimme.

Johan katsoi puhelinluettelon kartasta. Sivukatu oli poikkikatu Ratakatua vastaan. Kadun numerointi alkoi radan puoleisesta päästä.

Hän pesi hampaat. Henkilökohtainen kutsu tulla Annetten luo imarteli. Matka oli pitkä, yli kymmenen kilometriä. Hänen pitäisi mennä pyörällä. Ulkona satoi hieman lunta. Pakkohan heidän välillään oli olla jotain.

Kaikki alkoi pari kuukautta sitten. Vaasassa oli hallikisat. Yöpyminen tapahtui jollain koululla.

Keittiössä oli iltapalaa. Juotiin teetä koulun rautamukeista ja syötiin näkkileipää, johon päälle laitettin paksuja juustoviipaleita. Ihmisiä meni pesulle ja makuupusseihinsa. Näytti, että ihmiset oikeasti aikoivat alkaa nukkumaan. Sitä ohjaajatkin koko ajan hoki. Seuraavana aamuna olisi herätys kello 6.

Johan raahasi korkeushyppypatjan urheiluvälinevarastosta. Se oli iso patja ja siihen tuli muitakin nukkumaan. Kun Johan tuli patjalle, hän huomasi, että hänen makuupussinsa vieressä oli toinen makuupussi ja joku kassi, jonka päällä meikkipussi. Tyttö! Se oli pesemässä hampaita.

Voimistelusalista oli jo sammutettu valot, kun Annette tuli takaisin.

Salissa oli aika pimeää. Oven suussa paloi valo vihreän muovikuvun alla. Johan oli mielissään siitä, että sai maata Annetten vieressä. Annette oli Johania vanhempi ja opiskeli.

Johan makasi pimeässä. Uni tuntui kaikonneen. Johanista tuntui, että Annette oli häneen päin kääntyneenä ja heidän kätensä olivat melko lähellä toisiaan. Ei oltu sanottu “hyvää yötä.” Johan hengitti pinnallisesti ja jännittyneesti. Oven luota kuului aika ajoin hiljaista juttelua.

Johan liikautti jalkaa niin, että se kosketti Annetten jalkaa makuupussin paksun kankaan päältä. Ei se vahinko ollut; mutta se olisi voinut olla. Ei voisi tietää, oliko tuo kosketus tahaton vai ei, varsinkin kun aika kului ja siitä ei puhuttaisi. Annette ei liikahtanut vaan antoi jalkansa olla siinä kohden.

Taas maattiin pitkään hiljaa ja Johan tunsi, että hänen olonsa oli entistäkin jännittyneempi. Oli pimeää, mutta Johan näki silti missä Annetten käsi oli vaaleana. Johan vei kättään lähemmäksi ja kosketti etusormellaan Annetten kättä. Annette ei liikauttanut kättään. Hetken päästä Johan kulki sormellaan pitkin Annetten sormea. Annette tarttui kädellään Johanin kädestä.

Kerrostalot olivat korkeita. Mahtaakohan muualla kaupungissa ollakaan näin korkeita? Johan mietti. En ole ollut täällä aiemmin. Pihapiireissä oli yksityisyyden tuntu niin, että niiden läpi ei tehnyt mieli oikaista, eikä muutenkaan mennä niihin, jos ei ollut jotain asiaa. Saihan täällä nyt kuitenkin kävellä, kun oli menossa jonkun luo, hakemaan ulos vaikka.

“14” luki valkoisessa kuutiossa talon seinässä. Se on tuo talo. Sydän alkoi hakata voimakkaasti. Sydän oli hyvin vahva. Tuntui, että se pystyisi hakkaamaan rintakehän kappaleiksi sisältä päin, jos niin halusi. Johan nousi pyörän päältä. Reidet olivat kastuneet lumisateesta.

Alaovi oli auki. Johan meni käytävään. Oven lukko äänsi voimakkaasti, kun oven veti auki ja käytävään tuli siitä melua. Johan otti kädellään vastaan, kun ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista ja yksityistä, hämärää.

Johan meni nimitaulun luo. Outoja nimiä. Hienoja nimiä. On kuin täällä asuisi muualta muuttanutta väkeä.

Kymmenennessä kerroksessa. Johan tunsi värähdyksen ja äkkiä miellyttävän hyvän olon tunteen. Tuo nimi ja ihminen tuolla kymmenennessä kerroksessa liittävät minut tähän paikkaan. Jos talonmies kysyisi, miksi seison tässä, voisin sanoa, että olen menossa kaverin luo.

Johan oli laittanut kätensä suoraan siihen, missä arveli Annetten rinnan olevan. Se tuntui oudon pehmeältä, kuin pullataikinalta. Rinta oli levinnyt niin että rintakehän pystyi tuntemaan rinnan läpi. Hän oli antanut suudelman. Se oli epäonnistunut, hampaat olivat osuneet yhteen. Annette oli silittänyt häntä kasvoista, hiuksista ja hartioista. Johan oli tuntenut itsensä arvokkaammaksi kuin koskaan.

Oli parempi nousta portaita niin sydämen hakkaaminen ei tuntuisi niin luonnottomalta, Johan ajatteli. Hän alkoi nousta, aluksi kaksi askelmaa kerrallaan. Neljännessä kerroksessa oli hissi kohdalla. Johan aukaisi oven ja katsoi itseään peilistä. Tukka oli sekaisin. Hän kampasi sitä sormilla. Annette aukaisisi hänelle oven ja päästäisi sisään, vaikka olisi yksin kotona.

Nyt olen tässä, Johan ajatteli. Johanin taskussa olevassa rypistyneessä lapussa oli tytön käsialalla Sivukatu 14 A 54. Sama numero oli tuossa edessä ja siinä oli Annetten sukunimi. Johan katsoi ovikellon mustaa nappia. Johan katsoi kelloa. Tämä oli se aika, kun Johan voisi tulla.

Sinä yönä Johan ei ollut nukkunut. Tai ehkä aamuyöllä hetken. Herääminen tuntui raskaalta. Aamulla Annette ei reagoinut häneen millään tavalla. Ei sanonut mitään, ei edes katsonut häntä.

Kului pari viikkoa. He viettivät iltaa kahvila-ravintolassa. Oli alkutalvi, hieman lunta. Oli lauhaa ja näytti, että lumi sulaisi pois. Ulkona oli pimeää niin kuin täällä on lähes aina tähän aikaan vuodesta.

Siinä oli samaa porukkaa kuin leirillä. Oltiin ikkunapöydässä. Juotiin kahvia. Kaikilla oli talvivaatteet päällä. Pipoja ja hanskoja oli pöydällä. Annettella oli musta takki ja huivi. Hän istui vinosti Johania vastapäätä. Johan huomasi Annetten katsovan häntä. Hän aisti, että pöydän alla heidän jalkansa olivat lähellä toisiaan. 

Johan sanoi lähtevänsä kotia, koska huomenna olisi kokeet. Johan keräsi tavaransa ja meni ulos. Hän käveli pyörille. Ikkunassa roikkuvien muovisuikaleiden välistä näkyi sisällä olevat ihmiset. Siellä oli lämmintä ja valoisaa. Täällä oli pimeää, maassa sohjoa ja vesilammikoita. Paikka, jossa Annette oli istunut, oli tyhjä.

Johan näki, että Annette tuli ulos. Hän tuli Johanin luo ja kysyi: “Miksi sinä lähdit?”

Se tuli tänne ulos sen takia koska minä lähdin. Sisältä yritettiin katsoa ulos mitä he tekivät.

– Mulla on huomenna kokeet.

– Tuutko käymään joskus mun luona?

Hymy tuli Johanilta, purkautui kasvoille ja Annettekin hymyili. Annette antoi lapun, jossa oli osoite ja puhelinnumero. Tytön käsialalla tehtyjä numeroita. Noista koukeroista, jos takaperin ajattelee, niin siinä on ensin kynä, sitten Annetten käsi, jota Johan on koskettanut, käsivarsi, kainalot, ja koko naisen ruumis ja siellä alhaalla keskellä mystinen muoto ja meduusan kiehkurat. Naiset ovat perinjuurin erilaisia. Niiden ajatuksetkin täytyvät olla, koska käsialakin on tämmöistä.

Johan painoi soittokelloa. Napin sisään painamisesta ei kuulunut kuin hiljainen ääni, ja kun Johan nosti, niin kuului taas hiljainen ääni. Olisi pitänyt painaa reippaasti.

Kuului askeleita ja sisäoven aukeamisen ääni. Siinä oli Annette.

– Hei, löysitkö hyvin, Annette hymyili ja siirtyi kauemmas eteiseen.

– Joo, ihan hyvin. Kastu vähä housut kun tulin pyörällä.

– Tulit sää pyörällä?

Annettella oli päällään ruskehtava mekko ja mustat sukkahousut. Mekossa oli vihertäviä lehtiä ja turkoosin sinisiä ja oransseja suuria kukkia. Mekon alla oli tiukka paita. Kaulassa oli pienet helmet, joissa oli samoja värejä kuin mekossa: ruskeaa, turkoosin sinistä ja vihreää. Se on laittanut nuo minua varten, Johan ajatteli.

Vielä alhaalla Johan oli ollut varma, että halaisi Annettea heti, kun hän tulisi avaamaan oven, mutta nyt se ei onnistunutkaan. Johan alkoi riisua vaatteitaan. He menivät olohuoneeseen ja istuutuivat tuoleille. Sohva oli tyhjänä heidän edessään.

Kun ei voinutkaan halata ja nyt istuttiin näin, olo oli hankala. Tässä vain nyt oltaisiin jonkun aikaa ja sitten hän lähtisi pois. Johan ajatteli, kuinka hyvä olisi ajaa yksin pyörällä. Johan kysyi itseltään, miksi ihmeessä hän olikaan tullut tänne? Annettehan oli kutsunut. Siksi hän oli tullut. Se ajatus rentoutti.

He nousivat ja kävelivät huoneistossa. Se oli iso huoneisto, yhtä iso kuin Johanin koti, mutta Annette asui tässä yksin. Annetten vanhemmat omistivat huoneiston. Ne oli varmaan rikkaita, Johan oli kuullutkin. Johan ajatteli, että he, hän ja Annette, hallitsisivat huoneistoa nyt kahdestaan.

He olivat pysähtyneet ikkunan ääreen. He katselivat ikkunasta näkyviä rakennuksia, ihmisiä bussipysäkillä. He katsoivat jokaista autoa, joka ajoi, kuinka se oli ensin liikennevaloissa ja lähti sitten, kääntyi risteyksestä. Johan melkein kosketti Annettea. Annette oli ihan vieressä. Olisi tarvinnut vain kohottaa käsi tai siirtyä vielä hieman. Mutta mitä lähemmäksi Johan pääsi, sitä huolellisemmin vaalittiin väliä, joka esti kosketuksen.

He joivat teetä. Annette kertoi opiskelusta yliopistossa. Annetten puheessa oli Johanille vieraita sanoja. Kaikki puhe ja ajan kuluminen vaikuttivat siihen tunteeseen, joka oli ollut silloin siellä patjalla, tai kahvilan, pihassa. Puhe oli kuin tuuli, joka puhalteli aukkoja taikausvaan. He olivat muuttumassa normaaleiksi, sellaisiksi, jollaisia he oikeasti olivat, ja yhtäkkiä kaikki taika olisi kadonnut ja he huomaisivat, että jostain syystä Johan oli täällä Annetten kodissa kahdestaan, eikä sille ollut mitään järkevää selitystä. Johan panisi äkkiä vaatteet päälle ja menisi pois, ajaisi pyörällä, kotia, omaan elämäänsä. Johan alkoi tehdä jo lähtöä, kun hänen mieleensä tuli taas, kuinka hyvältä se tuntui, kun oli saanut koskettaa Annettea, maata hänen vieressään. Tuossa se oli, se sama tyttö. Johan olisi halunnut tuntea uudelleen hänen lämpönsä ja yrittää suudelmaa uudelleen. Taas Johan ajatteli sitä, kuinka olisi pitänyt halata heti silloin, kun Annette aukaisi oven. Kaikki olisi edennyt siinä tapauksessa toisella tavalla, aivan varmasti.

– Lähdetäänkö  kävelylle? Annette ehdotti.

– Lähdetään vaan, Johan sanoi.

Kävellä kahdestaan. Heistähän ei tiennyt vielä kukaan. Jos joku nyt näkisi heidät, hän arvaisi, että heidän välillään oli jotain. Annette antaisi sen tapahtua. Se imarteli ja Johanille tuli paljon parempi olo.

Annette riisui mekon, joka hänellä oli päällään. Hän teki sen makuuhuoneessa, mutta ovi oli auki ja Johan saattoi nähdä, kuinka vaatteita vaihdettiin. Johan ajatteli, että tuo ei voinut ollut huolimattomuutta. Johan tunsi sykäyksen jalkovälissään.

Ulkoilma tuntui hyvältä. Lumisade oli lakannut ja nuoskaiseen lumeen jäi askelten tarkat jäljet. Juttelu tuntui nyt rennommalta. Johanista tuntui, että hän oli yrittänyt olla liian fiksu. Se ei ollut hyvä. Piti olla sellainen kuin on. Siitä ajatuksesta tuli Johanille hyvää oloa ja samassa hän otti Annettea kädestä, johon Annette vastasi heti ja tuli Johania lähemmäksi.

He kävelivät hitaasti. Oli vaikea saattaa askeleita samaan tahtiin, mutta he eivät päästäneet käsistä irti. Välillä he nojasivat toisiinsa, joka tuntui hyvältä, mutta silloin kävely oli hankalaa ja he aina erkaantuivat, mutta tulivat aina uudelleen yhteen ja koskettivat toisiaan hartioilla. Johanista tuntui, että hän haluaisi olla Annetten kanssa aina, tulla aina Annetten luo tuonne ylös. Mutta koulustako? Hänellä olisi koululaukku. Se tuntui lapselliselta. Taas tuli epävarmuuden tunne ja tunne, että olisi parempi, että tämä loppuisi heti, katkeisi kokonaan, että ei tarvitsisi olla tässä sietämättömässä epävarmuuden tunteessa.

He kääntyivät ja menivät takaisin. He katsoivat hissin peilistä toisiaan ja hymyilivät. Johan oli selvästi Annettea pidempi. Ulkoilma oli tehnyt Annetten poskiin punaista.

Sisälle he riisuivat ulkovaatteet ja menivät makuuhuoneeseen. Huoneessa ei ollut muuta sänkyä kuin lattialla oleva paksu patja. Ikkunassa oli jouluvalo, tähden muotoinen. Muuta valoa ei ollut.

Annette meni patjalle kyljelleen ja nojasi päätä käteensä. Johankin tuli patjalle ja laittoi päänsä Annetten uumalle, lantion ja rintakehän väliin jäävään kuoppaan. Oli hiljaista, ikkunasta heijastui tähti monikertana. Tuntui, että he voisivat tehdä niin kuin se tuntuisi heistä oikealta.

Ruoka oli syöty ja astiat tiskattu. Jan oli ottanut edellisenä iltana avatun viinipullon jääkaapin päälle lämpenemään ja vei sen nyt ulos. Hän tuli takaisin sisälle ja otti kaksi viinilasia.

Jan istuutui. Pöytä ja tuolit olivat raidallisessa telttakatoksessa, joka oli pystytetty vaunun eteen. Hän kaatoi itselleen viiniä.

Aurinko oli jo laskemassa. Auringon säteet pääsivät paistamaan Janin istumapaikalle. Puissa oli kellertäviä valopaikkoja ja aurinko häikäisi huoltorakennukselle käveleviä. Paras kesä oli tänä vuonna vasta nyt, elokuussa. Näin oli joinain kesinä, tämäkin toistui säännöllisesti.

Jan muisti, kuinka hän ensimmäisellä kesälomallaan, taloon viimeksi tulleena nuorena työntekijänä, sai parhaat lomailmat. Se oli yksi elämän onnistumisista.

Leirintäalueelle tulee vanha matkailuauto. Se on Mercedes Benz 319. Autolla on ikää ainakin 30 vuotta. Autossa istuu mies ja nainen. Takaikkunoihin oli laitettu verhot.

Auto alkaa peruuttaa paikalle, jota Jankin oli käynyt katsomassa, mutta todennut maan saviseksi. Mies peruuttaa, ottaa eteen ja peruuttaa uudestaan. Siihen ne yrittää.

Ovi aukeaa, nainen nousee autosta. He keskustelevat. Nainen kävelee auton taakse, tai tyttöhän tuo vasta on, farkkushortseissa. Mies peruutttaa. Tyttö näyttää kädellään vaisusti merkkiä. Auto pysähtyy. Moottori sammuu, nytkähtää  vielä jälkikäynnissä. Jan ottaa viiniä.

Aurinko on nyt kokonaan laskenut. Margit on tullut tuoliinsa istumaan ja laittanut pöydälle kynttilän. Margitin lasissa on hieman viiniä.

Taivas on toiselta, luoteiselta reunalta punainen ja toiselta, kaakon kulmalta sinertävän vihreä. Lehvästö näkyy mustana, liikkumattomana taivasta vasten. Leirintäalueella on runsaasti suuria puistolehmuksia. Rannassa oli tervaleppiä. Se on muhevan, hyötyisän maan merkki.

Nuoriso kantoi äsken puita grillikatokselta ja nyt he ovat tehneet hiiligrilliin nuotion.

– Eikö tuo ole kiellettyä, Margit sanoo ja katsoo miestään, odottaen hyväksyntää, kommenttia, jotain.

Jan on kuitenkin hiljaa, ei näe nyt tarpeelliseksi sanoa.

Tyttö ja mies ovat menneet huoltorakennukselle eväskorin kanssa. Mies on isokokoinen, huonoryhtinen. Hänellä oli pitkä, kihara, punertava tukka. Ne olivat ulkomaalaisia. Mies on isojalkainen; ja tyttö nuori ja joustava, Jan ajatteli.

Ne ovat olleet siellä jo tunnin verran. Jan ajatteli, että katsoo vielä, kun tulevat takaisin ja menee sitten käymään WC:ssä. Hän kaatoi puoli lasillista. Reilu lasillinen verran siihen vielä jää, Jan arvioi pulloa. Jan katsahtaa ylös, ja juuri silloin lokin silhuetti on siinä.

– Haetkos sinä milloin sitä vettä, Margit kysyi vaunusta. Jan ei sanonut mitään, ynähti kuitenkin. Kyllä haettaisiin.

Jan valvoi tavallista myöhempään. Oli jo pimeää ja kynttilän liekki valaisi pöytää ja heijastui hajonneena katoksen muovi-ikkunasta.

Savikkoon asettuneen matkailuauton ovi oli auki. Hän seuraili tyttöä ja miestä. Heillä oli pieni radio ulkona pöydällä. He järjestivät vuoteita ja olivat ripustaneet pyykkinarun, jossa oli pyyhkeet. He joivat olutta, tyttökin joi. Eikö tuo liene alaikäinenkin, Jan ajatteli. Jan päätti lähteä nukkumaan.

Jan heräsi. Täytyi käydä vessassa. Jan sytytti pienen led-lampun, jonka katkaisin oli sängyn vieressä. Se oli hankinta tätä matkaa varten. Margit nukkui, kuorsasi, taskulamppu vieressä. Tuo taskulamppu on vanha, ainakin 30 vuotta, Jan ajatteli ja sovitti puutarhakenkiä jalkoihinsa.

Jan tuli pihalle. Nyt vasta oli kunnolla pimeää. Kynttilä paloi vielä. Matkailuauton sisältä näkyi valoa. Verho oli vedetty kiinni. Valo vaihteli nopeasti niin kuin silloin kun katsotaan televisiota. Jan lähti WC-rakennukselle.

Grilliporukka oli yhä valveilla. He istuivat tiiviinä ryhmänä pöydän ääressä. Tuli grillissä kyti vielä. Pöydällä oli pulloja. Siinä oli poikia ja tyttöjä. Nuoria ihmisiä noista pienistä teltoista tästä nurmelta, valvovat myöhään yöhön, juttelevat, reisi koskettaa reittä.

Valo WC-rakennuksen ulkopuolella paloi yössä kirkkaana. Se valaisi puiden runkoja ja lehvästöt näkyivät valon kohdalla vihreinä. Sora alkoi ratista, kun Jan astui nurmelta WC-rakennukselle vievälle tielle.

Jan meni sisään WC-rakennukseen. Matkailuauton mies oli pesupuolella. Pesi hampaita, tukan pörröään peilistä tuijottaen. Suuri kulunut meikkilaukku resotti aukinaisena ja pursuilevana penkillä.

Jan heräsi ja huomasi, että Margit oli jo jalkeilla, oli laittanut jo kahvia. Kuului lokkien ääniä. Jan katsoi kelloa. Se oli seitsemän. Halpa, muovinen kello.

Jan ajatteli mitä perittävää heiltä jäisi. Asunto-osake ja jonkin verran rahaa; muutamia kirjoja ehkä Niklas ottaisi. Mihin kaikki tavarat pantaisiin?

Margit ja Jan söivät aamupalaa. Margit oli hakenut leirintäalueen kioskista tuoreita sämpylöitä. Heillä oli kinkkua, kurkkusiivuja, kahvia ja tuoremehua. Syönnin jälkeen Margit tiskasi. Jan ajoi parran. Matkailuautolla oli yhä hiljaista.

– Haetkos sinä sitä vettä sitten kun olet ajanut tuon parran? Margit sanoi.

Jan oli WC-rakennuksella kun tyttö tuli sinne. Hänellä oli vain pikkuhousut jalassa ja päällään suuri hihaton paita, jossa oli koripallon kuva. Rintojen kukkuloiden päällä luki WISCONS UNIVERSITY.

Jan tervehti vaistomaisesti, mutta ääni jäi hiljaiseksi ja tyttö ei tervehdystä huomannut. Kun tyttö kääntyi naisten puolelle, suuresta hiha-aukosta pilkahti kaari kiinteää rintaa.

Jan jäi seisomaan WC-rakennuksen ulkopuolelle. Hän ei halunnut mennä pois. Sisältä alkoi kuulua suihkun ääntä.

Jan luki rakennuksen seinässä olevasta infokartasta että toinen WC-rakennus sijaitsi vastaanottorakennuksen vieressä. Muuta luettavaa ei ollut.

WC-rakennukselle tuli ihmisiä, siivoojia, nuoria tyttöjä nuokin. Jan lähti raskain askelin takaisin  vaunulle.

Oli iltapäivä. Jan ja Margit olivat syöneet. Margit tiskasi. Jan istui ulkona. Tyttö oli mennyt pesulle, taas pyyhkeen kanssa. Vähän ajan päästä menisi mieskin. Jan tiesi kyllä.

– Sitä tyttöäkö se taas vahtaa. Anna sen jo olla, vanha ukko. Hae nyt sitä vettä.

Lentäjää harmitti. Hän oli pudottanut pommit liian aikaisin. Ne olivat osuneet maahan vahinkoa aiheuttamatta.

Hän oli vielä vihollisen puolella, kun näki jonkun kävelevän jäällä. Työnsi kelkkaa.

Niitän, lentäjä ajatteli ja lähti kaartamaan kohti jäällä olevaa hahmoa. Kulkija lähti juoksemaan, jätti kelkan ja juoksi. Se on tyttö, lentäjä näki. Vaikea sanoa, mistä hän sen tiesi. Vaatteita oli paljon ja kasvoja ei voinut nähdä.

Aika reippaasti juoksee, notkeat on nivelet. Mutta, pirun pieniä on askeleet lumihangessa.

Konekiväärit nakuttivat kuivasti, lumi pölähteli. Lumesta näki, miten suuntaa piti muuttaa.

Kului viikon verran. Lentäjällä alkoi nähdä unia. Yöpöydällä paloi kynttilä. Hänen päällään istui tyttö, kahareisin, lantio leveänä. Rintojen kummut hänen kasvojen edessä.

Niklolain kädet tuntuivat liukkailta. Hän hieraisi peukaloa etusormeaan vasten. Siinä oli paksua nestettä, kuin saippuaista. Helvetti, hän oli veressä. Nikolai yritti siirtää tyttöä pois, hänen kätensä tahmaantuivat lämpimään ja haisi verelle. Tytön pitkät hiukset roikkuivat hänen kasvoilleen, menivät suuhun. Nikolai puristi huuliaan tiukasti yhteen. Maistui raudalle ja suolaiselle. Nikolai yritti reuhtoa päätään sivulle saadakseen hiukset pois suustaan.

Hän heräsi usein hiestä märkänä ja meni käytävään saaden päivystäjän kyselevän huudon peräänsä.

Toukokuun 6. päivänä, Kamanov ei palannut ja hänet kirjattiin pudotetuksi.

Teksti: Petri Sipola

Näin tänään poikani. Istuin ratikassa penkillä ja selailin penkiltä löytämääni ilmaisjakelulehteä. Kun kohotin katseeni, hän oli siinä. Samassa ratikassa, toisella puolella käytävää, kaksi penkkiriviä eteenpäin käytävän puolella. Vaikka hän istui selin, tunnistin hänet heti. Hiuksista, tavasta jolla hän istui.

Hän oli yksin. Tukka oli pitkä ja takatukka tuli hartioille. Se oli aivan vaalea, niin kuin aina. En tiedä oliko hän istunut siinä koko ajan. Silloin olisin kävellyt hänen ohitseen. Luultavasti ei ole niin. Luulen että hän nousi Urheilutalon pysäkiltä. Hän puristi vasemmalla kädellään edellä olevan penkin selkämystä. Ranteesta pilkisti suttuinen tatuointi.

Tunsin muljahduksia, ne olivat lisälyöntejä. Minun oli pakko yskähtää hiljaa, jotta se loppuisi.

Harkitsin poisnousua, mutta samalla hän nousikin ylös ja painoi nappia. Hän istuutui takaisin mutat alkoi sitten tehdä nousua. Hän kääntyi tänne päin ja hänen katseensa kulki aivan ylitseni. Laskin kasvoni lehteen. Minulla oli hattu, kaulaliina ja pitkä villakangastakki.

Hänen kulkiessaan ohi, ilmaan jäi epämiellyttävä likaisten vaatteiden ja pinttyneen hien haju. En usko hänen tunnistaneen minua. Hän jäi pois Kallion virastotalon pysäkillä.

Näin ikkunasta kuinka hän käveli kadun viertä aivan läheltä ohitseni. Näin hänen kasvonsa. Ne olivat muuttuneet. Iho väri oli punertava. Kasvot pöhöttyneen näköiset. Hänelle oli tullut mahakumpua. Päällään hänellä oli pusakka ja jaloissa lököttävät farkut. Hän lähti Toisen linjan suuntaan. Epäsiistiltä hän näytti ja ihmiset väistivät hänen kulkureitiltään.

Yökerho

Se oli niitä aikoja, kun en ollut vielä virallisesti eronnut, mutta kuljeskelin jo kapakoissa käytännössä niin kuin poikamies. Oli jo myöhä ja kaljapubit sulkivat oviaan. Lähdimme Hotelli Sokoksen yökerhoon. Se oli siihen aikaan paikka, jonne lopuksi kokoonnuttiin. Seistiin jonossa puolisen tuntia ennen kuin päästiin sisälle. Heti aulassa kadotin kaverini, joiden kanssa oltiin siinä liikuttu. Kävelin yksin salin puolelle.

Tilasin oluen. Baaritiskin edestä vapautui juuri yksi pöytä ja menin siihen istumaan. Pöytä oli korkea ja kapea ja sen molemmin puolin oli baarijakkaroita. Samaan pöytään tuli kaksi ulkomaalaista tyttöä. Niillä oli yllään pikkutopit, minihameet ja korkeat saappaat. Sormet ja ranteet oli täynnä koruja ja korvissa suuret renkaat. En osannut alkaa niiden kanssa juttelemaan.

Oli jo se aika yöstä, että tanssilattia oli täynnä väkeä. Ihmisillä näytti olevan oikeasti hauskaa. Ne jorasi, heilutti käsiään, nauroi, pelleili ja sekoili. Yksi pariskunta huojui humalaisesti ja ne suuteli koko ajan yhtä imua. Mies oli pitkä ja muutenkin iso. Sillä lökötti farkut ja sen käsi oli koko ajan syvällä naisen perseessä niin että kaikki varmasti näki. Jotenkin minua iljetti katsoa.

Naiset olivat joko ukkojensa kanssa tai sitten keskenään tiiviissä porukoissa. Yksi eksyneen näköinen tyttö oli ahdistettu bändikamoja vasten. Sen edessä huojui äijä mahdollisimman matalaksi painautuneena ja hän yritti itsepintaisesti tavoittaa tytön maahan painettua katsetta. Join loput oluesta ja painalsin itsekin väen sekaan tanssimaan.

Krista ilmestyi siihen. Se tanssi yksikseen, mutta jotenkin kuitenkin tuntui että minulle. Olin imarreltu, vaikka Krista ei ollut ollenkaan tyyppiäni. Krista oli työpaikan nirppanokkia ja rasittavalla tavalla hyvä ihminen. On kuitenkin sanottava, että Krista oli parhaimman näköisiä naisia täällä. Hoikka hän oli, ja kaiken puolin itsestään hyvin huolta pitäneen näköinen. Eikä tuntunut olevan ollenkaan humalassa.

Se oli suomipoppia. Jorailtiin ja pyörähdeltiin siinä. Se oli semmoinen paikka, että siellä oli tapana nousta pöydillekin tanssimaan ja niinhän mekin noustiin. Ihmettelin kyllä että Krista teki sen. Tavallaan pöydille nousu tuntui tosi tyhmältä, mutta toisaalta oli hienoa, että oli joku, jonka kanssa tehdä sellaista.

Kappalle loppui ja laskeuduimme lattialle. Ajattelin, että nyt se lähtisi siitä pois, mutta ei se mihinkään lähtenyt. Me tanssittiin seuraavakin kappale ja katseltiin toisiamme silmiin. Sitten tuli hidas kappale. Krista tuli ihan minua vasten ja tunsin sen hoikan, lämpimän vartalon itseäni vasten. Sillä oli päällä vain ohut, vartalon myötäinen musta kotelomekko. Tunsin sen rinnat rintaani vasten. Minusta tuntui, että aloin pihkaantua, kun se oli siinä niin lähellä. Tanssittiin ihan hiljaa ja tunnustelin Kristaa selästä. On sanottava, että olin yksinäinen, ja kaipaisin aika helvetisti elämääni rakkautta.

Kun paikka meni kiinni, kävelimme Kristan kanssa yhdessä taksiasemalle, oli jo valoisaa. Yritin halailla sitä vielä siinäkin, mutta se ei enää antanut. Punakylkirastas lauloi kaupungin puistossa. Yritettiin ottaa taksia lennosta, mutta eihän se onnistunut. Kello oli jo yli viiden ennen kuin tolpalle tuli taksi. Krista aikoi mennä kotiinsa, minullekin tuli taksi saman tien.

Ei mennyt puoltakaan vuotta tästä tapahtumasta, kun selvisi, että Krista seurustelee yhden meidän työpaikalla olevan miehen kanssa ja oli ottamassa eroa ukostaan.

Teksti: Petri Sipola

Tie muuttui moottoritieksi ja kaikki pääsivät ohittamaan. Olin varannut hotellihuoneen Kuopion keskustasta, hotelli Puijonsarvesta. Panu oli kyllä tarjonnut yösijaa luotaan, mutta en ollut halukas siihen tarttumaan. Ikäiseni miehet tarvitsevat jo yksityisyytensä. Sitä paitsi, epäilin että Panu oli kova kuorsaamaan. Aivan turhaa olisi huonosti nukkuneena lähteä kotia päin ajelemaan, jos virkeänäkin voisi. Yöpyminen hotellissa ei ollut taloudellinen kysymys. Rahaa oli nyt sen verran kasautunut, minkä olin pannut viime aikoina tyytyväisyydellä merkille. En ollut hyvätuloinen, mutta vuodet tekivät tehtävänsä. Talous toimi kymmenien tuhansien eurojen mittayksiköillä. Sataeuronen ei tuossa kasassa näkyisi. Ja mitäänhän ei täältä mukaansa saisi.

Muistissa oli huonosti nukutut yöt, kun seurueessa oli joku, joka kuorsasi kuin konekivääri. Ääni kantautui pahimmillaan seinienkin läpi. Pään päälle kastatut tyynyt eivät olleet kummoinenkaan este. En haluaisi kuunnella, mutta mieli on siihen siihen ja vain siihen keskittynyt. Jokaista hengenvetoa odottaen.

Tien varressa näkyi autoliikkeiden rakennuksia ja marketkompleksin korkea infotorni. Tämä oli Kuopio.

Olin noussut moottoritieltä pois ja saapunut Särkiniemen asuntoalueelle. Huomaan ajavani rauhallista lähiötä. Moottoritie jää koko ajan kauemmas. Muistin katsoneeni tätä aluetta joskus kartalta: lähellä keskustaa, kuitenkin järven äärellä.

Sammallahden tie, tuossa se on. Käännyn sille ja alan seurata talojen numerointia. Kaksikerroksinen valkea rivitalo. Käännyn pihojen parkkipaikalle. Edessäni on tyhjä paikka, jossa lukee VIERAS. Ajan siihen ja pysäköin. Istun hetken paikoillani ja tuijotan eteenpäin. Alkutalvesta satanutta lunta on vielä pieniä kinoksia, vaikka nyt onkin ollut muutaman päivän suojaa. Rivitalon takapihalla olevat muovituolit ja alas laskettu aurinkovarjo näyttävät alakuloisilta.

Nostan vieruspenkillä olevasta kassistani lahjakassissa olevan konjakkipullon. Tampereen Kauppahallin muovipussissa on juustoja ja espanjalaista yrttisalamia.

Panu tulee aukaisemaan leveästi myhäillen. Astun sisälle ja ojennan tuliaiseni. Lämmin kädenpuristus ja kehotus käydä peremmälle. Tavaraa on huoneistossa paljon. Paperipinoja ja poisviemättömiä lehtiä ja mainoksia lojuu pöydillä ja lattioilla. Lattioilla on myös kasseja täynnä tavaraa ja muuta irtotavaraa. Panu ei kommentoi niitä millään tavalla. Minnekähän täällä nukkumaan olisi mahtunut?

Pöydällä on tietokone. Se on jo vanhaa mallia. Kone on nyt sammutettu, mutta tuossa Panu viettää paljon aikaansa. Sen tiedän. Deittipalstat ja chatti, siellä Panu viipyilee. Tuntuu oudolta, että aikuinen mies on chatissa, mutta paljonhan heitä siellä on, miehiä ja naisia. Kun elämäntilanne on siihen sopiva. Panu on eronnut –siitä taitaa olla nyt kymmenisen vuotta.

Käyn nahkasohvaan istumaan ja saan käsiini tuhdin viskipaukun, jonka kutsusta en ole tullut tänne kieltäytymään. Panu kertoo aikuisesta lapsestaan. Kuinka hän on saanut opiskelupaikan ja että hänellä on jo poikaystävä. Ovat käyneet kylässäkin. Elämä menee eteenpäin. Se tarkoittaa, että menee myös meidän kohdallamme, seuraavat vaiheet lähestyvät. Lopun jätän mainitsematta.

Odotamme Joukoa. Hänkin on opiskelukaverimme ja liittyisi seurueeseen. Jouko opiskeli vuotta nuoremmalla kurssilla, enkä tuntenut häntä kovin hyvin. Panu hänen kanssaan enempi oli. Ovat molemmat täällä Kuopiossa.

Jouko saapuu, isokokoinen mies, tukka kiharalla, otsalta kaljuuntunut. Joukon käden puristus on humalaisen lämmin. Panulle Joukon kunto ei tule yllätyksenä, sen ymmärrän Joukon minuun luomasta katseesta. Joukon kokoinen mies tarvitsee pullon viinaa ennen kuin tuohon kuntoon pääsee. Kyllähän sen ymmärtääkin. Jos humaltua haluaa, niin ei porukan lipittely tee kuin vihaiseksi.

Viivymme Panun luona tovin jutustellen ja alkoholia nauttien. Sitten tilaamme taksin. Pian taksin valot välkähtävätkin keittiön ikkunaan. Ilta on hämärtynyt. Katson tarkasti, että en unohda mitään. Tänne ei ole tarkoitus palata. Hanskat olin jättänyt autoon.

Ajamme keskustaan. Hetken päästä taksi kääntyy pienelle rännikadulle ja pysähtyy. Panu maksaa kyydin. Puikahdamme kolean, sumuisen talvi-illan alta pubin kellertävien valojen lämpöön. Tuntuu, että rentouttava leppoisuus voisi minuun nyt tulla.

Juomme pubissa yhdet ja lähdemme sitten kävellen kohti ravintolaa.

”Huvi Retki” -lukee ravintolan ikkunaan kiinnitetyissä tarroissa.

– No päivää, iloinen tarjoilijatyttönen tervehtii meitä kaikkia.

– Rissasen nimelle oli pöyta varattu, Panu sanoo äänellä niin kuin me olisimme hänen asiakkaitaan. Tuommoinen on häneen tarttunut, niinä vuosina kun on luotu se, mitä ammatillisesti olemme.

Tyttö katsoo papereistaan.

–Kyllä on varattu, tyttö sanoo ja lähtee johdattamaan meitä salin puolelle.

 Tulemme pöytien ääreen, joissa on VARATTU-kyltit. Tarjoilija poimii kyltit ja asettaudumme istumaan. Ravintolassa ei ole montaakaan ihmistä meidän lisäksemme.

Paikat ovat kelvolliset, ikkunan ääressä, näkymä kadulle. Katu tosin on hiljainen, muutama pysäköity auto tuossa näkyy. Koko paikka tuntuu olevan jollain tapaa syrjässä. Ehkä mekin jo olemme.

Panu tilaa meille Night Martini –nimiset drinkit. Panun kotoa lähtiessämme tunsin jollain lailla katuvani koko reissua, mutta ehkä tämä on kuitenkin hyvä. Harvoinhan näitä reissuja on tullut tehtyä. Joku erityinen asia on siinä, että olemme kaikki saman ikäisiä. Miehiä, joille elämä on jo suuntansa näyttänyt. Näitä näkemisiä pitäisi vain olla useammin. Nyt joutuu lähtemään kaikkeen liian kaukaa, liian paljon on tyhjään verkkoa kudottavaksi.

Panu ehdottaa, että hän soittaisi eräälle ystävättärelleen, joka voisi tulla ”sulostuttamaan” meitä seurallaan. Mietin mitä ihmettä tuo tarkoittaa. Jouko pyytää Panua heti soittamaan ja niin Panu tekeekin. Huomaan toivovani itsekin, että siellä vastattaisiin. Niin myös käy.

Panu käy lyhyen keskustelun, jonka lopputulema on, että nainen, Mervi, saapuisi luoksemme reilun puolen tunnin kuluttua. Panu kehotti tilaamaan taksin, jonka hän tulisi maksamaan. Itse en ole ollenkaan varma, oliko tämä hyvä ajatus. Tämähän alkaa vaikuttaa isojen poikien retkeltä, ajattelen huvittuneena.

Mervi tulee sovitusti. Luonnollisen oloinen ihminen, kauniskin. Alamme tilata ruokia. Panu tuntuu liehittelevän  Merviä kovin, jonka nainen ottaa vastaan hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta totta on, että seuraamme saapunut nainen todellakin on sulostuttanut seuruettamme. Siinä mielessä Panun lanseeraus oli osuva. Mervillä on sifonkihuivi ja kauniit korvakorut. Olemme iloisia siitä, että Mervi tuli.

Olemme syöneet ruuat ja juoneet kaksi pulloa viiniä, josta Jouko lienee juonut noin puolet. Panu on jättänyt Mervin rauhaan. Mies näyttää väsähtäneen. Itse taas olen tainnut katsella naista illan mittaan koko ajan enemmän, ja yrittänyt myös etsiä hänen katsettaan, joka ei ole kuitenkaan oikein onnistunut.

Tilaamme laskun. Maksamme siitä osuutemme Panulle käteisellä ja Jouko maksaa laskun kortillaan. Mervi ei luonnllisesti maksa mitään. Toimitamme porukalla Joukon taksiin ja kävelemme Panun ja Mervin kanssa torin yli vielä ottamaan lasilliset. Panu on käynyt kovin vaitonaiseksi. Hän ilmoittaa lähtevänsä nukkumaan ja toivottaa meille hauskaa iltaa. Panu lähtee. Jäämme Mervin kanssa kahdestaan.

Kello on kolme yöllä. Istun Mervin kanssa taksissa. Olen viemässä häntä kotiin, ja jatkaisin siitä hotellille. Olisin voinut maksaa Mervin taksin muutenkin ja kävellä itse hotellille. Nyt olemme jossain lähiössä, ja kotiinpääsyn kannalta taksi alkaisi olla kohta välttämätön jo minullekin.

Aivan hölmöä oli lähteä Merviä saattamaan. Mutta kai halusin saada vielä tuntea tämän hetken. Tämän miltä tuntuu istua yöllä mieluisen naisen kanssa taksin takapenkillä. Milloin tällainen hetki oli viimeksi? Montako näitä vielä minulle olisi?

Yritän tuntea, onko Mervin ja minun välillä jotain? Onko tämä kaikki vain illan tuomaa? Joudun miettimään myös sukupuoliyhteyden mahdollisuutta. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa. En edes tohtinut ajatella, kuinka kauan. Parempi olisi, jos mitään sellaista ei sattuisi.

Tulemme asuinalueelle, jossa Mervi asuu. Mervi kurottautuu eteenpäin ja neuvoo kuljettajaa. Naisen sirot hartiat edessäni. Tuntuu, että minun tekee mieli koskettaa. Ei tätäkään tunnetta usein ole, ja nyt olisi mahdollisuuskin.

– Minä keitän sinulle kahvit, Mervi sanoo.

– Niinkö arvelit, sanon.

– No niin minä ajattelin.

– Pitäisi huomenna lähteä ajelemaan jo kotimatkalle.

Taksikuskin silmät näkyvät peruutuspeilistä. Valot valaisevat sohjoista parkkipaikkaa. On alkanut sataa lunta.

– Voisitko sinä odottaa? kysyn kuskilta.

– Nyt ei pysty kyllä.

Ojennan kuskille luottokorttini.

– Maksan kyllä.

 Kuski osoittaa keltaisesta tarrasta seisontamaksun hintaa, 39,50€/tunti. Nyökkään.

– En viivy kauaa, sanon vielä kuskille ennen kuin painan oven kiinni.

Mervi tarttuu käsipuoleeni. Ohitamme matalan autotallirakennuksen suljetut ovet. Kävelemme A-rapusta ohi. Tulemme B-rapulle. Mervi avaa oven.

– Tässä ei oo hissiä.

Nousemme kaksi porrasväliä. Mervi aukaisee oven. Astumme eteiseen.

Mervi laittaa oven kiinni. Riisun kengät mutta jätän takin päälle. Mervi menee heti keittiöön.

Astelen verkkaisesti olohuoneeseen, takki edelleen hartioillani. Television päällä on pikkutytön kuva.

– Riina, on nyt isällä, Mervi sanoo, kun näkee minun katsovan.

Nyt tuntuu jotenkin häpeälliseltä, että Mervi soitettiin seuraksemme. Ja miksi hän tuli?

Kävelen parvekkeen ovelle. Tästä näkyy etupiha ja parkkialue, jossa äsken olimme. Taksi on hieman siirtynyt, vähentänyt valoja.

Istun sohvaan. Mervi tulee likööripullon kanssa. Halvan näköistä mansikkalikööriä. Tämä pitäisi hoitaa nyt tyylikkäästi.

– Ota nyt se takki pois Mervi sanoo ja pukkii takkia hartioiltani. Riisumme takin. Minun olisi helppo kietoa käteni hänen ympärilleen – mutta sitä ei tapahdu. Tuntuu, että olen siinä reunalla, mutta jollain tapaa jo toisella puolella, että sellainen on nyt jäänyt taakse. Huomaan, että ei se tunnukaan niin pahalta.

Mervi katsoo minua ystävällisesti, kuin luodaten mitä haluaisin. Samassa tilanne alkaa purkautuu. Jännite, jota oli, tuntuu haipuvan pois. Mervi nousee uudestaan, käy keittiössä. Tullessaan taas paidan ylempi nappi on nyt kiinni.

Kirjoittaja: Petri Sipola

Göran avasi silmänsä. Hotelli TV:n alaosassa oleva vihreä led-valo näytti 6:58. Göran tunsi tyytyväisyyttä, oli nukkunut seitsemään. Kuutisen tuntia. Kyllä sillä pärjäisi.

Göran nousi. Sydän tuntui hakkaavan. Säännöllinen se oli, mutta löi liian nopeasti ja liian lujaa. Hän käveli ikkunan luo ja siirsi raskaan, valoa läpäisemättömän verhon syrjään. Aurinko oli noussut ja valaisi hotellin edustan pihaa. Levitunturin laelle paistoi, tänne päin suuntaava alastulorinne oli varjossa, olisi vielä pitkälle aamupäivään.  Pihalla ei liikkunut ketään.

Göran istui vuoteen reunalle ja selasi TV-kanavat läpi ja sulki sen jälkeen television. Göranin ajatukset veivät eiliseen iltaan. Hän oli ollut Hullussa Porossa. Kolmas perättäinen ilta.

Käyn kävelyllä ennen aamiaista, Göran ajatteli. Täytyy pukeutua lämpimästi. Aamulla oli kipakka pakkanen, 19°C oli näyttänyt rinnekopin katolla oleva mittari. Göranilla tuli, mieleen, että voisin nähdä prostituoidun. Jonkun joka pujahtaisi ulos jostain hotellin ulko-ovesta aamuvarhaisella, menisi omaan hotelliinsa, tai huoneistoon, joka olisi hänen käyttöönsä vuokrattu.

Göran puki ylleen puhtaan alusasun, verryttelyhousut, college-paidan ja paidan päälle villapaidan. Hän laittoi lenkkikengät, joilla oli käynyt tulopäivänä hotellin kuntosalilla, pipon ja hanskat.

Göran meni hämärään käytävään. Käytävän päässä näkyi siivouskärry ja aukinainen hotellihuoneen ovi.

Ulkona äkeä pakkanen iski vastaan, tuulenvirekin kävi. Hotellin pihalla olevat Sokos-hotel-liput liikehtivät. Ei täällä kauaa tarkene.

Göran ylitti jäisen pihan ja lähti kävelemään keskustaan menevää kävelytietä. Se oli hyvin hiekoitettu.

Göran tiesi jo lähiympäristön. Tässä kohden kuuluu päivällä kaiuttimista musiikkia. Nyt on sunnuntaiaamu. Aamiainen on tänään puoli yhteentoista saakka.

Göran tuli takaisin huoneeseensa. Hän oli nähnyt hotellin sivupihalla tupakalla olevan siivojan, ei muuta. TV:n kello oli 7:33. Göran meni WC:hen, ruskea hän oli, kuin papu.  Hän katsoi kännykkäänsä. Ei puheluja tai viestejä. Hän oli ollut täällä nyt 5 päivää.

Aamiaisella oli kaksi naista. Toisella rinnat venyttivät hiihtohaalarin henkseleitä sivuille. Molempien poskipäillä ja otsalla oli rusketusta. Naiset olivat lähdössä tänäänkin hiihtämään.

Aamiaistarvikkeita kantaessaan Göran sai henkselihousuun katsekontaktin. Nainen tervehti huomattuaan Göranin katseen. Göran sijoittui niin, että pystyi katselemaan heitä syödessään. 

Tänään pitäisi hiihtää ainakin kolmeen, ajatus tuntui raskaalta. Sydän tuntui edelleen lyövän liian nopeaa. Ylämäet etenkin olivat hankalia. Göran painoi etusormensa ranteelleen. Käsi näytti ikääntyneen miehen kädeltä.

Göran tuli pihalle. Hän käveli muovisilla, liukkailla monoilla lyhyin askelin. Vasemmassa kädessä olivat sukset, oikeassa sauvat ja reppu. Jossain oli jo sulia paikkoja niin, että näkyi asfaltti. Alfaltin kohdalla askel oli helppo ottaa. Mittari näytti -14°C pakkasastetta. Aamulla näkyneet haituvapilvet olivat kadonneet ja taivas oli täysin sininen.

Göran tuli latujen lähtöpaikalle. Hän asetti sukset puhtaalle lumelle, kopisti monoja suksia vasten ja sai kiinnitettyä siteet. Göran asetteli sauvojen hihnat. Häneltä pääsi huokaus. Göranilla tuli ajatus, että hänen ruumiinsa alkoi olla lopussa. Hän ei toipuisi enää. Olikohan hän sairas? mieleen tuli.

Göran meni lähemmäs latukarttaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mihin lähteä. Hetken karttaa katsottuaan jonkinlainen ajatus hahmottui. Hiihdän yhdyslatuja mökkikylien välillä, se on tasaista. Katselen mökkejä.

Ensimmäiset työnnöt. Mihinkään ei varsinaisesti sattunut. Ja kelihän oli hyvä, kevyttä, auringossa silonnutta pakkaslunta.

Ensimmäinen pitkä loiva ylämäki. Raskaalta tuntui, kurkkua kuristi. Puolisen tuntia tätä kestää, sitten alkaa helpottaa, elimistö lähtee liikkeelle, Göran muisti kokemuksesta.

Puiden takaa näkyi mökkejä. Ihmisiä ei ollut liikkeellä. Lumessa näkyi jäniksen jälkiä.

Ladun varressa on opastetaulu, sama mikä joka paikassa. Göran pysähtyy sen ääreen. Menisinkö kuitenkin Kätkäjärvelle? Siellä olisi naisia. He istuvat penkeille asetelluilla porontaljoilla, rasvatut kasvot ja paljaat otsat autuaasti kohti taivasta ojennettuina. Naisten leveät reidet pingottivat hiihtohousujen lahkeita. Juuso myi siellä kelkasta kahvia ja munkkeja. Göran teki täyskäännöksen, lapinkäännöksen.

Göran meni tasaista harvaa männikköä. Tämä oli se maasto, jossa kilometrit Kätkäjärvelle tehtiin.

Tuli Immeljärven jää. Pirun pitkältä se näyttää. Göran koetti pitää vauhdin tasaisena, se ei ollut kova. Aika taittaisi matkan.

Hänen ohitseen hiihdettiin. Kaksi miestä ja nainen, vapaalla menivät. Göran ajatteli, että nainen oli amatsoni Ja nuo miehet, seksuaalisesti ylivertaisia häneen verrattuna. Silti tarvittaisiin heidät molemmat ennen kuin nainen saisi kyllikseen. Göran tunsi, kuinka hiihtohaalarin lahkeessa koveni.

Göran yritti pysytellä hiihtäjien kannoillaan, mutta eroa tuli koko ajan lisää. Göran antoi heidän mennä, ja väli repesi hetkessä.

Kätkäjärvi alkoi tulla näkyviin harvan suomännikön lomasta. Onhan täällä ihmisiä, on on. Göran vei sukset telineeseen ja katseli mihin asettautuisi. Porontaljoilla oli vapaita paikkoja.

– On hieno ilma, nuori mies sanoi Göranille.

– Koko viikon on ollut samanlaista.

– Oletko ollut viikon? Me tultiin eilen.

Göran vei pahvimukinsa roskikseen ja käveli suksien luo. Mitä hän huomenna tekisi? Hiihto oli päivä päivältä vaikeampaa. Lähden huomenna Helsinkiin. Huomisen päivän varaus täytyy peruuttaa kello 16 mennessä. Hän ehtisi tehdä sen tänään. Nainen, johon Göran oli tutustunut netissä, ja jonka piti tulla tänne, ei ollut tullut. Numeroon, joka Göranilla oli, ei saanut yhteyttä.

Göran tuli Levi-keskukseen. Hän otti vielä muutaman työnnön ja antoi vauhdin pysähtyä. Göran otti sukset käsiinsä ja meni jalkakäytävälle. Maa tuntui kovalta kantojen alla. Kävely on hiihtämistä helpompaa.

Ravintolan kaiuttimesta kuului Anna Erikssonin kappale. Terassipöydät ulkona olivat tyhjinä. Liian kylmä nyt ulkona on istua. Kuukauden viikon päästä on jo vappu. Silloin tässä olisi ihmisiä.

Hissi tuli Göranin kerrokseen. Tuttu reitti huoneelle. Göran otti avainkortin ohutkankaisen hiihtotakin taskusta. Pieni vihreä valo syttyi ja heti perään kuului naksahdus.

Göran pani sukset huoneen nurkkaan, alkoi riisuutua. Vartalo näytti kalvakalta, kuin kuollutta kalaa.

Göran otti pyyhkeen huoneesta. Olisi niitä alhaallakin. Göran kääri puhtaat alushousut, paidan ja sukat pyyhkeen sisään. Hän otti mukaan ohuen muovipussi likaisille vaatteille. Varsinaisia virheitä Göran teki vähän. Hänellä oli paljon kokemusta omasta elämänpiiristään.

Göran meni ykköskerrokseen ja käveli siitä aulan läpi kylpytakki päällä alakertaan meneville portaille. Aulassa vastaan tuli ihmisiä täysissä pukeissa. Pikkupoika katsoi Görania.

Saunaosaston tuoksu tuli vastaan. “Gentlemen”-luki messinkisessä kyltissä mustin kirjaimin, “Ladies” toisessa ovessa. Göran pysähtyi oven taakse ja kallistui hieman eteenpäin kuin viedäkseen korvaansa hieman lähemmäksi. Mitään ääniä sieltä ei kuulunut.

Göran avasi miesten saunaostan oven ja tuli isoon pukuhuoneeseen. Pukuhuone oli tyhjä. Tuoksui puulle. Televisio oli auki. Sieltä näkyi satelliittikanava CNN.

Göran jätti tavarat penkille levälleen, pani avainkortin pukukaapin hyllylle, ei piilottanut. Pyyhekäärön sisältä paljastui oluttölkki.

Göran meni pesuhuoneeseen. Mustanpuhuvat kaakelit olivat tyylikkäät. Göran pani oluttölkin saippuaautomaatin päälle ja ripusti pyyhkeen naulaan.

Vettä tuli suihkusta runsaasti. Göran pesi hieman, pani suihkun kiinni, otti oluttölkin ja aukaisi saunan oven. Kiulussa oli vettä.

Tölkki sihahti, tuli pieniä pisaroita ja oluen tuoksua. Suuaukkoon tuli vaahtoa. Göran nosti oluen huulilleen ja joi halukkaasti.

Saunaan ei tullut ketään. Nyt Göran ei olisi pannut pahakseen, vaikka olisi tullut. Ihmisten puheita on joskus mukava kuunnella.

Göran kävi kurkkaisemassa altaalle. Ei ketään. Vesi oli tyyni. Altaan reunalla oli lepotuoleja. Ollapa joku, jonka kanssa olla tuossa. Naisten puolelta hän tulisi.