Olin saapunut juuri takaisin autolle. Minulla oli silloin beige Chervolet Caprise, vuosimallia 1984. Kampesin itseni kuljettajan penkille ja laskin raskaan kameralaukun viereeni. Aloin startata, käteni oli jo virta–avaimella ja sormeni puristuivat avaimelle. Silloin näin sinut. Ensin vain pysähdyin. Irrotin käteni varovasti virta-avaimelta.

Miehen elämässä, ja elämässä yleensäkin, on kuitenkin aina se mahdollisuus, että kaikki muuttuu hetkessä. Ja minusta se on hyvä, vaikka useinhan äkilliset muutokset ovat pahoja. Niin kuin, että puhelin soi ja siellä on poliisi, tai että löydät jotain, vaikka pahkuran omista kiveksistäsi. Tai että yhtäkkiä selviää, että se ihminen, jonka kanssa vielä juuri äsken oli hyvä olla, ei ehkä kuitenkaan rakasta sinua.

Raahasit koirakoppia. Olit farkuissa, vaalean sinisissä, jotka ylsivät yli vyötärön, korkokengissä (siinä savessa) ja T-paidassa.

Mies on miehelle ominaisella tavallaan kiinnittynyt maailmaan. Se ei ole tapa, mitä nimittäisin humaaniksi ja ei voi sanoa, että se olisi aina niin vastuullinenkaan tapa. Se tapa on kuitenkin tosi, ja siksi se sitoo miestä maahan, elämän tuulta vastaan.

Aukaisin oven ja lähdin kävelemään perääsi. Lännenhattua, jonka olin aluksi huvikseni ostanut, mutta jota tulin kuitenkin pitäneeksi, pukkasin etusormellani reilusti taaksepäin.

– Saanko, sanoin tullessani kohdallesi ja tarjouduin ottamaan häkkiä kannettavakseni.

Sinä annoit häkin minulle ja katsoit minua niin kuin terve nainen katsoo (kun tuntematon mies tulee, murtaa ihmisten välillä olevan koskemattomuuden kehän, ja tarjoaa apuaan). Kun tuon kantseen näin, ajattelin heti, että tästä voi tulla jotain. Mieshän ajattelee, että kantamalla häkkiä, hän voi saada mahdollisuuden tutustua tähän naiseen. Se mahdollisuus on olemassa aina, kun mies tarjoutuu tekemään naiselle palveluksen, ja nainen on valmis tarjouksen vastaanottamaan.

Kirosit häkin painavuutta, ja koirien painavuutta ja lupasit panna ne laihdutuskuurille. Ja häkki olikin painava. Sitä oli hankala kantaa, koska häkin kulma osui jalkaan ja se sai häkin heilumaan, joka taas, ymmärsin, ei ollut toivottavaa. Vaikka puhuit koirista niin kuin ne olisivat turhimpia kiusankappaleita maailmassa, joille saisi tapahtua mitä tahansa ilman, että se sinua vähääkään liikuttaisi, ymmärsin, että niiden arvoa ei kannattaisi kyseenalaistaa. Eikä minulla ollut siihen mitään tarvettakaan.

Saavuimme asuntoautollesi, joka ei ollut enää aivan uusi. Minulle sillä asialla ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä.

– Toinen vielä, sanoit minulle ja katsoit näyttelyalueen suuntaan. Kun sanoit minulle niin, minä ajattelin, että se tarkoittaa sitä, että sen hakeminen sieltä oli meidän yhteinen projekti, sinun ja minun. Se oli ansimmäinen yhteinen juttu. Kun siitä selviäisimme, olisi meillä jo yhteistä historiaa.

Avasit minulle oven ja nousin autoosi. Haistoin silloin ensi kerran hajua, jota haistoin myöhemmin vaatteistasi, vuoteestasi ja hiuksistasi. Hajua, joka ei ollut hyvää hajua eikä pahaa hajua, vaan se oli vain haju, joka liittyi sinuun, sinun fyysiseen elämääsi, ja jota se mies, joka liittyi elämääsi, joutui, sai, haistella.

Ajoimme asuntoauton pääportin lähelle tien varteen. Siihen ei saanut pysäköidä, mutta minä jäisin autoon ja siirtäisin autoa, jos tarve vaati. Ohjauslaitteiden päällä, etulasissa imukupilla kiinni, oli vihko, johon aloit kirjoittaa numeroa. Tiesin, että se olisi sinun puhelinnumerosi, jonka sinä antaisit minulle ja jota minun tulisi vaalia. Vaikka hetki, joka sinun kirjoittaessasi numeroa, olikin ajallisesti lyhyt, niin minulle on jäänyt siitä muistikuva, jonka edelleen pystyn palauttamaan selkeänä mieleeni. Se muistikuva on kestänyt aikaa vastaan jo niin kauan, että tiedän sen kestävän lopun elämääni. Katsoin sinua kirjoittaessasi. Jo se, että halusin katsoa sinua, kertoi minulle (ja varmasti myös sinulle), mistä oli kysymys. Se, että mies haluaa katsella naista, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin se on minusta kuitenkin melkoisen harvinaista, täytyy minun tässä iässä, nyt 42–vuotiaana, sanoa. Se on niin harvinaista, että tuntuu melkein, että mies voi muistaa elämästään kaikki nuo hetket, jokaisen tytön ja naisen, lapsuudesta alkaen, ja luetella ne toinen toisensa perään.

Sinulla oli hiuskiehkura korvalla, muutamia pisamia nenänvarressa ja poskilla (olin aina pitänyt pisamista). Kun kirjoitit, näin että ne olivat naisen kädet. Sirot sormet, iho ohutta, ruskettunutta ja kynnet luonnollisen kauniit.

– Soita, jos joudut siirtymään, sanoit ja repäisit lapun ja annoit sen minulle. Katsoit minua. Silmäsi hymyilivät, purit hieman huultasi. Naisen on kuitenkin katsottava ketä lähelleen päästää, sillä naista uhkaa aina maailmassa vaara.

Odotin seuraavaan päivään. Puolen päivän aikaan lähetin tekstiviestin: “HEI. OLETKO VIELÄ KAUPUNGISSA? TARJOAISIN MIELELLÄNI ILLALLISEN. TERVEISIN KLAUS”. 

Minusta viesti oli selkeä ja hyvä. Olin lähes varma, että hän olisi vielä kaupungissa sillä koiranäyttely jatkui sunnuntaihin. En pannut viestiin mitään tarkempaa niin kuin että “mies, joka auttoi sinua eilen”. Se mitä toivoin, ei voinut elää perusteluista. Palveluksiin ja vastapalveluksiin perustuvasta suhteesta minulla oli jo kokemusta. Tämä juttu saisi tulla toimeen omillaan. Tämä perustuisi siihen, että erillään olisimme epätäydellisiä, mutta että yhdessä voisimme olla jotain, joka olisi meille molemmille tärkeää (silloin en tiennyt, että tämäkin suhde perustuisi palveluksiin ja vastapalveluksiin, ja joka, kun sitä nyt ajattelen, ei ehkä sittenkään ole paha asia vaan kertoo vain siitä, että sitäkin elämä hyvin paljon kuitenkin on).

Sain vastausviestin, joka tuli viiden minuutin päästä omastani. Sydän hakkasi rinnassa. Sellaista en ollut tuntenut aikoihin. Se on yhtä aikaa onnellinen hetki, mutta siihen liittyy myös pelkoa ja kipeyttä. Saatoin vielä tuntea, elämä ei ollut ohitse. Tuntui järjettömyyttä siitä, miten nopeasti voi kiinnittyä toiseen ihmiseen ja miten tuon toisen päätökset voivat hetkessä muuttua oman elämän tärkeimmäksi asiaksi. On kuin toisella olisi suora yhteys omien tunteiden keskussäätelyjärjestelmään. Mahdollisuus siitä, että tämä on ohi (mikä! eihän mitään ollut vielä alkanutkaan!) tuntui aivan liian surulliselta kohdattavaksi. Toisaalta tiesin, että jos tämä olisi tässä, niin pääsisin tästä (vielä) ohi muutamassa päivässä.

Otin kännykän ja tiesin, että siinä olisi viestin saapumisesta kertonut symboli ja niin siinä oli. Aukaisin puhelimen ja teksti ilmestyi. Hahmotin siitä ensiksi sanan “leirintäalue” ja samaan aikaan näin jo “klo 18” ja tiesin, että saisin nähdä hänet uudelleen ja tunsin itseni silloin niin onnelliseksi, että silmiini kohosivat kosteutta ja kurkkuun tuli kipeää paineen tunnetta. “TUO SYÖMISET. MINULLA ON GRILLI”. Laitoin vastausviestin: “NÄHDÄÄN SILLOIN”. Ihmettelin, miten yksinkertaista hyvä elämä on.

Tavatessaan ihmisen (tavatessaan, huom. naisen) sitä kasvattaa elämään uusia juuria, herkkiä karvoja, jotka hapuilivat otetta ja ovat haavoittuvia ja tuntevia. Niiden kosketus on herkkä ja hauras, haluat liikkua varovasti ja keveästi toisen rinnalla niin että hapuileva uusi kosketus ei katkeasi. Se on tunne, että olet löytänyt elämästäsi sen, jonka vuoksi muut asiat elämässäsi olivat.

Ostin kylmälaukun ja kaksi pakastepatruunaa, lihatiskiltä otin kaksi pihviä. Ostin salaattiaineksia. Kävin hakemassa viiniä ja piccolopullon kuohuviiniä. Mietin, ostaisinko koirille jotain, mutta päädyin siihen, että en.

Klo 18 ajoin leirintäalueen puomin eteen. Puomi alkoi nousta. Katsoin vastaanottoon päin, siellä ei näkynyt ketään. Ajoin hiljaa eteenpäin.

Etsin hänen autoaan. Ajoin WC–rakennusten ja grillipaikan ohi, kaarsin pienempää tietä, joka laskeutui lähemmäs rantaa.

Näin sinut. Olit auton vieressä. Kaksi koiraa oli ulkona. Katsoitte kaikki minuun ja sinä pidit kättä silmiesi päällä, koska häikäisi. Olit nostanut auton ulkopuolelle pöydän, jolla oli liina, ja kaksi tuolia, jotka olivat hieman vinosti vastakkain.

Ajoin kohdalle, pysähdyin, avasin ikkunan. Kävelit rennosti lähelleni. Se oli hetki, kun aloin ajatella, mistä tulit, oliko sinulla miestä vai ei, ja jos ei, niin milloin se oli lähtenyt ja miksi. Sinulla oli nyt vartalonmyötäinen pitkähihainen paita. Rintasi olivat pienet, olkavarret ja hartiat sirot. Olit hyvin naisellinen.

Otimme tavarat autosta. Näin, että pöydällä oli palkinto. Oli sopiva hetki ehdottaa kuohuviinilasillista. Me istuimme pöytään ja joimme kuohuviiniä ja juttelimme. Aloimme kertoa itsestämme, koska muuta puhuttavaa ei voinut olla.

Me juttelimme, teimme ruokaa yhdessä. Ei niin, että sinä tekisit sisällä salaattia ja minä grillaisin ulkona, vaan niin, että menimme sisälle ja sinä pesit tomaatit ja minä leikkasin niitä ja että revimme yhdessä salaatin lehtiä. Sormemme koskettivat välillä toisiaan. Katselin sormiasi. Juttelimme koirille ja huomasin ajattelevani, että osaisinko hoitaa ja huoltaa niitä ja minusta tuntuisi, että kyllä minä oppisin ja voisin.

Olimme syöneet. Istuimme ulkona yhä, koska oli lämmin. Joimme punaviiniä. Ilta pimeni. Menimme sisälle ja rakastelimme.

Vaikka olinkin ajatellut sen tulevan, niin ehkä kuitenkin hieman myöhemmin. Ei aikuisilla ihmisillä ole hirveästi erilaisia tekemisiä. Ja se liittyi siihen, mitä olimme illan aikana puhuneet, kertoneet elämäntilanteestamme, emmekä kumpikaan olleet valehdelleet. Niin kuin molemmat myöhemmin saimme huomata.