Mika tunsi Susannan sormen suonikohjullaan. Susanna oli noussut istumaan ja tuijotti kiinnostuneesti hänen jalkaansa. Mikan mieleen tuli, kuinka hän oli seissyt hajareisin pikkuhousuissa. Tyttölääkäri oli ollut kyykysillään hänen edessään, painellut pienellä sormenpäällään sormen alta pakenevaa matoa.
– Se on verisuoni, niin kuin kädessä, Mika sanoi. Hän tunsi kuinka viritys alkoi laueta.
Susanna tutki omia sääriään. Hentoa sinerrystä näkyi ihon läpi täydellisen muotoisen säären iholla. Mika tavoitteli Susannan eteenpäin kaartunutta selkää ja vyötäisiä. Susanna painoi Mikan kättä pois.
Tämä oli kai tässä, Mika ajatteli, makasi selällään, katsoi kattoa, käsi vielä Susannan puolelle jättäytyneenä. Mika käänsi päätään. Susanna oli mennyt makaamaan, tytön hiukset näkyivät peiton alta. Ne näyttivät ohuilta, päänahka kuulsi hiusten lomitse.
Mika seisoi käytävässä painavaa hotellihuoneen ovea auki pitäen. Susanna katsoi itseään peilistä, aurinkolasit otsalla, teki paidasta pieniä vetoja peukalolla ja etusormellaan. Hän kääntyi ja suuntasi katseensa Mikaan, katsoi hieman kulmiensa alta.
– Kaunotar, liikenteelle vaarallinen, Mika sanoi.
Susanna käytti kasvoilla nopean hymyn, ja käveli aukinaisesta oviaukosta käytävään.
– How to get here?, Mika kysyi ja osoitti Parc de Montjuicin aluetta kartassa, jonka oli levittänyt receptionin tiskille.
– Parc de Montjuic? A-ha.
Vastaanottovirkailija rengasti isolla ympyrällä Parc de Montjuicin.
– Estación de autobuses, Barcelona Nord, mies sanoi ja teki pienen ympyrän. Mies ruksi karttaan suurilla liikkeeillä hotellin sijainnin ja piirsi karttaan reitin hotellilta bussipysäkille, mikä harmitti Mikaa. Kartta oli ollut maksullinen ja Mika oli ajatellut säilyttää sen. Tosin Mikalla oli vahva tunne, että hän ei palaisi Barcelonaan enää koskaan.
Vaikka hotellin piha oli varjon puolella, oli ulkona jo selvästi lämpimämpää kuin sisällä. Mikalla oli selässä reppu, jossa oli Susannan kamera, pitkähihaiset paidat molemmille ja vesipullot.
Katu oli hiljainen. Talot varjostivat auringolta, vain risteyksissä oltiin hetki auringossa. Oli aamupäivä.
He tulivat suuremmalle kadulle, varjo loppui. Tästä menisi bussi.
Mika tarjosi Susannalle vesipullosta. Tyttö otti pienen hörpyn, kuin lintu.
Linja-auto tulikin nopeasti. Mika nosti kättä.
– Näkee ne vähemmälläkin, Susanna sanoi.
He yrittivät etuovesta, mutta vain keski- ja takaovi aukesivat. He kävelivät keskiovelle. Auto lähti liikkelle heti heidän noustuaan sisään. He menivät tyhjjille penkeille istumaan.
Taustapeilistä heijastuvat kuljettajan kasvot olivat ilmeettömät, aurinkolasien peittämät. Mika otti Susannaa kädestä, mutta kädet alkoivat heti hiota ja he päästivät irti. Bussin keskivaiheilla pikkupoika oli penkillä polvillaan, katsoi heitä. Mika olisi halunnut panna kätensä Susannan reidelle, mutta ajatteli että Susannan housuun voisi jäädä kädestä tummentuma.
Mika tunsi että hänellä oli jokin toive, joka olisi halunnut täyttyä. Hän tunsi haluavansa Susannan rakkautta.
He tulivat leveälle bulevardille, jossa oli punaisia linja-autoja ja keltaisia takseja.
– Tämä se on. Painatko nappia, Mika sanoi.
Hetken päästä bussi pysähtyi ja koko linja-auto tyhjeni.
– Päästiinpä pummilla, Mika sanoi ylpeänä ja katsoi Susannaa. Susanna ei sanonut mitään.
Linja-autot olivat tyhjäkäynnillä ja tupruttivat kuumaan ilmaa lisää kuumuutta.
– Tuolla myydään lippuja, Mika sanoi.
– Parc de Montjuic, two, Mika sanoi ja näytti kahta sormea lippukopin hämärään. Kopissa istui pyylevä nainen valkoinen t-paita päällä.
Kun he lähtivät kopilta, pujotti Susanna kätensä Mikan käsikynkkään.
He nousivat linja-autoon, joka lähti matelemaan läpi kaupungin.
– Museo Nacional de Arte de Cataluña, Museo de Arqueología, Museo Etnologíco, Mika luki turisti-informaatiosta ottamastaan esitteestä.
– Siellä on katalonian kansallismuseo, arkeologinen museo, etnologinen museo, Joan Mirón museo, Mika sanoi.
– Taasko museoon.
– Et sää haluakaan? Mika kysyi.
– Hei, täällä on formularata, Susanna huudahti ja otti esitteen Mikalta. – Mennään sinne!
– 30 km matkaa, tuskin siellä nyt on mitään nähtävää.
Mika tunsi tyytymättömyyttä. Hän oli mielestään tehnyt kaikkensa, jotta tästä reissusta tulisi hyvä. Hetki hetkeltä tuo tuntui hänestä raskaammalta.
Bussi nousi pitkään ylös. Maisemia alkoi avautua joka suuntaan. Mika yritti seurata heidän kulkuaan kartalta. He pysähtyivät aukiolle kivilinnan edustalle. Tämä oli päätepysäkki ja kaikki nousivat autosta. Mika ja Susanna tulivat ulos ja lähtivät kävelemään aukiolle, jossa liehui Espanjan lippu.
Aukiolla oli reunamuuri ja sen ääreen oli kerääntynyt paljon ihmisiä. Reunalta avautuisi näkymä.
Ihmisiä lähti koko ajan pois ja hetken odottelun jälkeen he pääsivät muurin viereen. Siitä avautui näkymä Barcelonan ylle.
Kaupunki näytti suurelta, talojen kumpuilevat meret, taustalla vuorten silhuetteja ja lännessä meren sinistä auerta.
Mika toivoi että he olisivat tässä pitkään, mutta ei pystynyt sanomaan sitä ääneen. Se voisi kadottaa mahdollisuuden, mikä tämäkin hetki voisi olla. Mika olisi halunnut tietää, halusiko Susanna olla tässä hänen kanssaan.
Susanna otti kuvia. Mika tuli Susannan selän taakse ja asetteli kämmenensä kivimuurille Susannan molemmin puolin niin että Susanna jäi kivimuurin, hänen kasivarsiensa ja vartalonsa väliseen pienen vankilaan. Mika tunsi, kuinka Susanna hieman painautui häntä vasten.
Aukiolla oli kirkko, jonne näytti menevän ihmisiä. He kävelivät kirkon luo ja astuivat sisälle. Sisällä ei näyttänyt olevan mitään erityistä ja he tulivat takaisin ulos.
He menivät kahvilaan. Susanna otti kahvin, jossa oli runsaasti jääpaloja. Mika otti oluen. Tarjoilija huomasi Susannan kameran ja tarjoutui ottamaan heistä kuvan.
Aukiolla oli opastaulu, johon oli merkitty kävelyreitti. Jonkin aikaa käveltyään he tulivat pienelle aukiolle, josta aukesi toisenlainen maisema, kukkuloille päin. Mies myi tuoreista appelsiineista puristettua appelsiinimehua. He ostivat.
Huomattuaan tulleensa takaisin lähtöpaikkaansa, he eivät viitsineet enää lähteä muualle, vaan menivät odottamaan bussia.
Kävelykadun osuus päättyi pieneen aukioon.
– Jäädäänkö tähän? Susanna kysyi.
Aukion takana katu jatkui tavallisena katuna, jolla näkyi autoja ja jota vierustivat jalkakäytävät. Sivulle vievä poikkikatu vei rantaan. Vaikka merta ei näkynyt, sen läheisyyden pystyi aistimaan kadun päällä näkyvästä avarasta taivaasta.
Katukahvilan tarjoilija tarjosi jo tuolia.
– Jäädään vaan.
Mika ja Susanna istuivat pöytiin ja tarjoilija kiepautti molemmille ruokalistat.
– Sidra, Susanna sanoi ja tarjoilija ymmärsi heti.
Mika katseli Susannaa tämän lukiessa. Susannan olkavarret olivat pitkät ja hoikat. Kun Susanna levitti haaransa, jalat olivat kuin helikopterin lavat. Lapsena Mika oli poroerotuksessa. He olivat metsässä monta päivää, nukkuivat pakettiauton takaosassa, jossa oli kylmä ja itikat pistelivät.
Metsään tehtiin johdeaita, pitkä aita, jonka reunoja poro juoksi kuin hullu, huomaamatta että aidan reunat lähestyivät toisiaan ja johdattivat lopulta säkkikankaasta tehtyyn joustavaan, pehmeään nieluun.
He ottivat pizzaa. Se oli hyvää, oli nälkä. Aurinko oli mennyt iltapäivän pilveen. Mika joi toista oluttaan. Susanna halusi mennä katsomaan kojuja.
Kun Susanna nousi, lähipöydässä istuva mies katseli.
Pari päivää sitten, kun he olivat rannalla, ottivat aurinkoa rantatuoleissa, Mika huomasi että Susanna katseli kolmea nuorukaista, jotka pelasivat palloa rannan tuntumassa. Siellä hikka oli kosteaa ja kovempaa.
Hetken päästä pallo sinkoutui heidän lähelleen ja Susanna nousi meni hakemaan sitä.
Yksi pojista juoksi Susannan luokse. Hän oli hoikka ja ruskettunut. Hänten rintalihaksensa ja vatsalihasten jaokkeet erottuivat selvästi. Mika muisti, kuinka Susanna yökerhossa tanssiessa oli nostellut peppuaan ja katsonut olkansa ylitse jonnekin alaviistoon, kun tumman kaveri oli tanssinut hänen takanaan. Susanna oli ollut sillioin humalassa.
Harhamatka tämä oli. Tämä kuljettaisiin loppuun ja sitten se saisi olla siinä, Mika ajatteli. Mika tilasi lasillisen halvinta sangriaa ja laskun.
Mika joi juoman nopeasti ja lähti Susannan luo, jonka näki olevan myyntipöytien luona.
– No, löytyykö mitään?
Mies irrotti korun tangosta ja Susanna asetti sen kaulalleen. Susanna katsoi pienestä peilistä, jonka myyjä nosti Susannan eteen.
Mika näki peilissä Susannan, ja Susannan pään takaa omat valjut kasvonsa. Se mitä Mika näki, vahvisti hänen päätöstään.
Susanna keskittyi täydellä vakavuudella siihen, mitä oli tekemässä: tutkimaan halvasta sinisestä lasinpalasta tehtyä korua kaulallaan. Ja ihmeen kauniisti koru koristeli hänen kaulaansa ja solisluitaan.
– Tässä on ihanaa sinistä.
– Me voidaan ottaa se, Mika sanoi.