Navigaattorin ääni kehotti kääntymään 200 metrin päästä vasemmalle. Se ohjasi naisen äänellä, vailla tuomitsemista.

– Se se on, Sari sanoi.

– Joulupäiväntie, Sebastian luki.

Nyt navigaattori kehotti kääntymään 500 metrin päästä oikealle. Näin tehtiin.

Tien varressa oli suuria mökkejä. Muutaman mökin pihassa oli auto, mutta useimmat mökit olivat asumattoman näköisiä. Nyt ei ollut sesonkiaika.

– Vielä eteenpäin, Sari sanoi.

Sebastian ajoi.

– Tuossa on UPM:n mökki, tuo on meidän. Tuossa on PAM:in mökki.

Sebastian kääntyi ja kääntyi heti uudestaan. Karkea pihasora ratisi renkaiden alla. Tultiin mökin pihaan.

Sebastian pysäytti auton ja käänsi virta-avaimesta. Hän laittoi vaihteen parkki-asentoon. Käsijarru meni automaattisesti päälle. Tuli hiljaista.

Sebastian katsoi hetken eteensä, mittaristoja, autolla ajettua kilometrimäärää. Noinko paljon jo todella? Heidän perheensä ensimmäinen uutena ostettu auto.

Sari otti avaimet käsilaukusta. Sebastian kääntyi Sariin, joka jo katsoi häntä.

– Olet hyvä ajaja, turvallinen, Sari sanoi. He antoivat pienen suukon.

Sari nousi autosta ulos, Sebastian omalta puoleltaan. Sebastian meni peräluukulle. Hän oli pessyt auton ennen lähtöä. Sitä ei enää huomannut.

Siinä oli hänen kassinsa. Sarin kassi oli takapenkillä. Sebastian otti Sarin kassin toiseen käteen niin että Sarille jäi vain käsilaukku ja avain. He menivät ovelle.

Ovi aukeni helposti. Sisällä oli lämmintä. Tuulikaappi oli tilava, he jättivät kengät ja astelivat sukkasillaan sisälle. Oli hiljaista ja melko hämärää, oli syksy, iltapäivä.

Sebastian laski kassit ja käveli tupaan. Tupa oli suuri ja vinoon kattoon asti korkeaa tilaa. Yläkertaan meni portaat, kaiteen takaa näkyi toisessa kerroksessa olevia huoneita.

Tuvan peräseinän täytti suuri maisemaikkuna, josta näkyi soista, pilvisen taivaan alla olevaa Lapin metsää. Metsän takaa pilkotti pari mökkiä.

– Rauhoittava näky, Sebastian sanoi.

– Se on ihana, Sari sanoi. – Saatan tuijottaa sitä tuntikausia. Saaliin kietoutuneena.

Sebastianissa tulvahti hellyyttä ja hän käveli Sarin luo. Sari tuli halaamiseen. Sebastian tunsi Sarin siron naisen vartalon sylissään. Hän puristeli hellästi Sarin olkavartta.

– Yksinkö? Sebastian kysyi.

– Yksin, Sari sanoi ja puristi Sebastiania. Sebastian ei tiennyt, voisiko se olla totta, mutta hän halusi ajatella, että se olisi.

– Luksusta, Sebastian sanoi ja katsahti suureen avotakkaan. Takan edustalla oli

kaksi laiskanlinnaa.

– Vain meille, Sari sanoi ja laittoi samppanjalasit pöydälle.

– Kauniit lasit.

– Pitää olla.

− Saanko, Sebastian sanoi ja otti pullon Sarilta.

Sebastian painoi peukalolla korkkia.

− Nyt poksahtaa, Sebastian sanoi ja Sari kurtisti kulmakarvojaan ja käänsi kasvojaan alaviistoon.

Korkki osui kattoon ja kimposi takan edessä olevaan tuoliin. Heiltä pulpahti nauru.

He kilistivät. Nyt Sebastian tunsi synnin läheisyyden.

– Mihin vien laukkuni?

– Voit valita vapaasti. Nurkkahuoneessa on parisänky.

– Taidan viedä sinne.

– Käy hyvin.

Sebastian meni laukulleen ja tunsi Sarin rohkaisevan hipaisun olkavarressaan.

Edessä oli tyhjä portaikko, ylöspäin nouseva. Sebastian puristi laukkuaan ja lähti nousemaan. Hänellä tuli erikoinen mielleyhtymä. Hän muisti isänsä hautajaiset, kuinka kantoi arkkua.

Sebastian tuli ylös ja aukoi huoneitten ovia. Oli niin kuin Sari oli sanonut. Käytävän perillä olevassa huoneessa oli parisänky. Se oli anonyymi vuode, kuitenkin vahvasti puhutteleva. Seinällä oli grafiikan työ. Se vaikutti aidolta; tyylitelty naisfiguuri.

Täytyy soittaa kotia, Sebastian ajatteli ja päätti soittaa heti. Yläkerrassa oli parveke. Sebastian siirtyi sinne ja veti ovea kiinni.

Miljalla oli ollut aamulla kurkku kipeä, mutta oli ollut kuitenkin koulussa ja oli nyt kavereiden kanssa ulkona. Miehet olivat käyneet mittaamassa huoneista lämpöjä, tulisivat huomenna uudestaan.

– Olemme lähdössä just syömään, Sebastian sanoi. Edustaja tarjoaa illallisen. Täällä on yks Kimmo, opiskelukaveri. En ole nähnyt sitten opiskelujen päättymisen.

– Hyvää yötä.

Puhelu päättyi. Sebastian katsoi näyttöä. Hetken päästä kuului pieni piippaus ja näytön valo himmeni. Oli kulunut 30 sekuntia. Sebastianin elämästä, heidän kaikkien elämästä.

Mökissä oli suuri kodinhoitohuone, jossa oli lämmin kaakelilattia. Pesukone ja kuivausrumpu näyttivät käyttämättömiltä. Seinästä sai vedettyä pyykkinarut.

Pesuhuoneen laatta oli tumman ruskeaa. Kaksi suihkua.

Sebastian avasi saunan oven. Se oli jo lämpiämässä. Sari oli laittanut.

Kiukaita oli kaksi. Toinen oli puukiuas, iso pönttö, joka pysyisi lämpimänä koko illan ja aamullakin siitä voisi ottaa pehmeät löylyt, mutta sen lämmittäminen kestäisi pitkään. Työ, joka olisi mukavaa ajankulua vapaapäivälle, mutta ei tuntunut nyt oikealta. Sebastian tunnusteli tätä. Miksi ei tuntunut oikealta lämmittää saunaa? Jotenkin erilaista mieltä se vaatisi.

Toinen kiuas oli sähkökiuas, vuolukivikiuas, joka nyt tikitti ja hohti lämpöä.

Sebastian mietti, kävisivätkö he saunassa yhdessä. Totta kai, hän ajatteli. Kuinka hän olikaan tullut tuota miettineeksi.

Sari oli kattanut pöytää. Hän oli laittanut suuret, paksua posliinia olevat lautaset, ruokailuvälineet servietin päälle, aluslautaset, leipäkorin, lasit, viinilasit ja vesikannun. Keittiössä Sari otti mikrosta vuoan, jota sekoitti. Se höyrysi.

– Kauhea nälkä, Sari sanoi.

– Tuoksuu hyvältä.

– Ajattelin, että tarvitsee saada jotain nopeasti niin tein tämän valmiiksi vuokaan.

Sebastian vei vuoan pöytään. Hän ajatteli Saria Tampereen asunnossa; tekemässä ruokaa heidän matkaansa ajatellen. Miksi sitä on niin vaikea uskoa, että joku ajattelisi tätä ja haluaisi valmistautua tähän? Tehdä jotain hyvää asiassa, jossa hänellä, Sebastianilla, oli keskeinen rooli.

Tekihän Sebastian niin itsekin, ajatteli tätä matkaa, Saria, ensimmäisenä aamulla, päivällä koko ajan, yölläkin.

Elämä menee eteenpäin. Kuin vesi virrassa. Siihen liittyy uusia ihmisiä − ja moni on päässyt perille, he kaikki pääsisivät.

Ruuassa oli kukkakaalta. Sebastian ei erityisesti pitänyt siitä, mutta söi sitä silti. Ja tämä oli parasta kukkakaaliruokaa mitä hän oli ikinä syönyt. He joivat valkoviiniä.

– Olisitko halunnut maitoa?

– Vesi on hyvä.

– Takassa olisi voinut olla tuli, Sari sanoi.

– Voin laittaa, Sebastian sanoi ja alkoi nousta.

– Ei, ei, älä. On ihan hyvä. Laitetaan illalla.

Sebastian oli itsekin ajatellut takkaa, kun oli tullut saunalta. Sarin ajatuksissa oli ollut, että olisi syöty takkatulen loisteessa. Juuri sitä Sari varmastikin oli ajatellut valitessaan kukkakaalia ja vuohenjuustoa valintakoriin.

Sari oli tehnyt enemmän kuin hän, Sebastian ajatteli. Mutta Sebastian tiskaisi. Hän nousi ja alkoi kerätä astioita. Sari ojensi lautastaan ja katsoi hymyillen Sebastianiin. Sebastian kuljetti astioita keittiöön ja alkoi huuhdella.

– Älä viitsi, minä laitan koneeseen myöhemmin, Sarin ääni kuului keittiöön.

Sebastian ei halunnut enää uudelleen naimisiin. Se pitäisi kertoa Sarille, heti tänään. Ja se, että häntä harmitti se, että hän ei ollut laittanut takkaan tulta. Heidän pitäisi puhua kaikesta, aina, että ei erkanisi toisesta.

Kun Sebastian tuli tupaan, ei Sari ollut siinä enää. En sanonut kunnolla kiitos, Sebastian ajatteli.– Kiitos ruuasta, Sebastian sanoi ja meni istuutumaan Sarin viereen takkahuoneen sohvalle. Sari tönäisi Sebastiania hartiallaan.

– Minun on katsottava sähköpostit, Sari sanoi ja katsoi tietokoneen näyttöä. Hänen huulensa olivat tiukkana.

Kaunis, Sebastian ajatteli ja päätti sanoa sen:

– Olet kaunis, Sebastian sanoi. Sari antoi lyhyen hymyn, joka oli kuitenkin lämmin ja he antoivat pusun.

Sebastian tunsi, että rakastaa, ja oli siitä onnellinen – että voi tuntea näin, vuosien, vuosien jälkeen. Oli ollut vain kaipaus, ja nyt on tämä tässä. Että se voi tulla, vielä tuo tunne minusta, helposti kuin vesi valua.

– Taidan mennä kohta saunaan, Sebastian sanoi.

– Mene ihmeessä, se on varmaan jo lämmin. Tulen ihan kohta.

Joskus Sari tuntui selväjärkisemmältä kuin hän itse oli, Sebastian mietti.

Sebastian kumartui Sarin silmien ja tietokonenäytön väliin, ja riisti vielä suudelman. Se suudelma oli hyvä, oikein hyvä ja se tarkoitti, että pienet asiat, pilvet, jotka saattoivat joskus häiritä, eivät voineet muuttaa sitä mitä heidän välillään jo oli.

Pukuhuoneessa tuoksui uudelle puulle. Paksut pyyhkeet oli viikattu pinkkoihin avohyllyille. Niiden pinta oli karhean nukkainen. Sebastian näki itsensä peilistä ja katsoi itseään silmiin. Silmät paljastavat ihmisen iän, sanotaan. Silmissä oli isän silmiä.

Siitä on kolmisen vuotta. Sebastian oli vienyt kättään varovasti peiton alla kohti Tiinaa, hymyillyt pimeään: lähestyn ystävällisin aikein.

“Aina jotain vailla” Tiina oli sanonut. Sebastian pysähtyi. Tiina oli väsynyt, varmasti väsynyt, oli myöhä ja päivä oli ollut molemmille pitkä. Sebastian ajatteli itseään toisen asemaan: vieläkö palvelusten tulisi jatkua – niinkin Tiina oli sanonut. Nytkinkö, kun olen peseytynyt, vaihtanut yöpuvun ja tullut omaan vuoteeseeni nukkumaan. Pitäisikö minun taas alkaa palvelemaan, antaa toiselle jotain, mitä hän haluaa. Ei, ei todellakaan tarvitse, kenenkään ei tarvitse.

Kun Sebastian lopetti aktiivisuutensa, rakastelut vähenivät nopeasti. Monikaan asia avioliitossa ei muutoin muuttunut, mutta vuoteeseen oli tullut uusi voima. Kun he olivat etäällä toisistaan, he saattoivat nukkua rauhallisesti, mutta mitä lähemmäksi he tulivat toisiaan, niin sitä voimakkaammaksi kasvoi voima, joka esti heitä koskettamasta toista. Siellä maksettiin hinta Sebastianin synnin työstä, Sebastianin omassa kodissa. Sebastian ymmärsi, että kaikella oli hintansa.

Sebastian kosketti mielensä kynällä elämän kartalla olevia merkkipisteitä ja sytytti ne yksi kerrallaan. Tästä viikonlopusta tulisi taas yksi piste, se oli jo sellainen. Näin hän oli sopivimman reittinsä katsonut.