Erosta, päivästä, jolloin ero virallisesti oli astunut voimaan, oli nyt kaksi kuukautta. Omassa asunnossaan asumista Joelilla oli takana jo melkein puoli vuotta.

Riitelyä, sitä oli ollut jo vuosia. Sitä saattoi kestää tuntikausia, myöhään yöhönkin. Tai riita saattoi alkaakin yöllä. Ihmeellistä miten sitä voimaa riidellä riitti, vaikka muuten olisi ollut niin väsyksissä. Mutta se oli kuin maankuoren sisältä purkautuvaa pahaa ilmaa, joka vain piti polttaa loppuun roihuavalla liekillä, kun ei sitä mihinkään järkevään näyttänyt saavan käytettyä. Se oli se elinikäiseksi ajatellun rakkautensa energia, joka vääntyneenä työntyi ulos.

 Kotityöt tehtiin ja lapset nukutettiin riitojen keskellä − tai lapset olivat vain jossain vaiheessa nukahtaneet ja sitten mentiin niille muka vielä iltarukouksia lukemaan ja sanomaan “Hyvää yötä, kauniita unia”.

Miriam kulki tiskirätti kädessä Joelin perässä ja suu kävi. Miriam oli lähellä, mutta ei kuitenkaan lähellä niin kuin silloin kuin oikeasti ollaan lähellä. Hän oli noin puolentoista – kahden metrin päässä. Kädet oli nostettu kyynärvarsista koukkuun, kuin suojaksi vartalon eteen. Välillä se niitä puisteli ja väänteli.

Joel koetti tehdä kotitöitä, minkä osasi, ja odotti että Miriam saisi purkaa sappeaan riittävästi. Joel toivoi, että se sitten loppuisi. Joel pani merkille jokaisen hieman pidemmän tauon tai jonkun, sopuisammaksi ajateltavan näkökulman, ja ajatteli, että olisiko loppu ehkä jo lähellä. Vastaan sanominen oli turhaa. Se oli kuin olisi romauttanut sylillisen kuivia tuohisia koivuhalkoja hiillokseen. Ehkä tuli sattuneesta sanasta hetkeksi vaimeni, mutta kun yltyi uudelleen, niin paloi taas tuoreella voimalla.

Vaikka se oli oma koti niin melkein kaikki siellä oli Joelille kiellettyä – niin Joelista tuntui. Urheiluruutu, se etenkin oli myrkkyä Miriamille. Joskus Joel silti kokeili. Sihautti oluen ja istui, nosti jalatkin rahille. Niin kauan siinä sai olla, kun Miriam ei mitään huomannut. Kun huomasi, ei ohjelmasta enää välittynyt muu kuin kuva. Likaisilla housuillahan Joel siinä imuroidussa tuolissa istui, pesukoneessa oli pyykkiä tai hella oli jäänyt Herra Tiskaajalta pyyhkimättä. Saattoi se hypätä siihen television eteenkin tai napsauttaa sen kiinni kokonaan. Silloin Joelilla kuohahti, teki mieli sivauttaa se siitä syrjään ja panna televisio takaisin päälle. Suhteen alkuaikoina Joel oli siihen sortunutkin, tönäissyt Miriamia tai repäissyt jonkin tavaran takaisin itselleen. Tilanteen rauhoituttua Joel tajusi, että oli ollut väkivaltainen ja inhosi itseään. Ennen eroan kuin alan tällaiseksi, Joel ajatteli. Siihen ne eron ajatukset alussa liittyivätkin.

Viikonloput olivat pahimpia. Riita saattoi alkaa kello 10 aamulla, eli yleensä heti kun Miriam heräsi. Matkalla makuuhuoneesta vessaan tai keittiöön Miriam näki jotain, johon tarttua. Se oli jotain, mitä Joel oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Miriamin korotettu ääni kohtasi Joelin ensin, hahmo tuli pian perässä. Hyvin pian, jo muutaman minuutin jälkeen Joel tunsi itsensä väsyneeksi, hyvin väsyneeksi. Vaikka oli vasta aamu, niin Joel olisi ollut valmis menemään takaisin nukkumaan, eikä hän mitenkään ymmärtänyt, kuinka saattoi jatkaa tätä koko päivän ja illan ja myöhään yöhön. Toisaalta Joel tiesi, että kyllä sitä jaksoi, oli jaksettu muinakin päivinä ja ei siihen kuollut. Ja kun toinen aikansa härkki, sai Joelkin suuttumuksensa pintaan niin että kyllä se riitely sitten sujui. Molemmat huusivat ja olivat niin ilkeitä toisilleen kuin vain suinkin keksivät. Mikään historiasta, olipa se kuinka kaukainen tai kuinka pieni asia tahansa, ei silloin unohtunut. Siihen otettiin mukaan myös suvun ja appivanhempien tekemiset ja tekemättä jättämiset. Ihan paras oli joku pienen pieni asia, joku ihan merkityksetön, mutta sellainen, jota oli riidassa aina pistelty niin, että se oli saanut erityismerkityksen ja oli arka kuin tulehtunut silmä.

Ne tirpaisivat erityisesti, kun oli aikainen nousu töihin ja oli illalla juuri nukahtanut. Silloin kun toinen marssi makuuhuoneeseen ja nappasi valot päälle: oli löytynyt nenäliina farkkujen taskusta pyykkikorista tai grilli jäänyt pihalle pesemättä. Joel tiesi, että pitäisi malttaa mieli. Jos nyt alkaisi sanomaan vastaan, niin riita saattaisi kestää pitkään ja unet jäädä hyvin lyhyiksi. Työturvallisuus siinä jo oli vaarassa.

Nukahtaminen oli tuollaisen jälkeen aina vaikeaa, niin paljon mielessä kiersi ja tuntui epäoikeudenmukaiselta. Isommaksi kasvettuaan lapset valittivat öistä riitelyä ja että eivät voineet nukkua.

Siihen Joel sitten panikin rajansa: yöllä ei riidellä. Joel pani mielessään rajaksi kello 22.00. Siihen sai loppua. Joel sanoi tuon kellonajan Miriamille päivällä, kun oli hiljainen, rauhallinen hetki. Se rauhallinen päivähetki loppui tietenkin siihen. Miriam suuttui aivan mahdottomasti, että mikä kuningas Joel kuvitteli olevansa, ja miten hän pystyisi tuollaisia määräaikoja alkaa sanelemaan.

On sanottu, että katsomalla toisia silmiin, voi osoittaa kuuntelevansa puhujaa. Rakastuneet ihmiset myös haluavat katsella paljon toistensa kasvoja. Joel ajatteli sitä ja kohotti katseensa Miriamin kasvoihin. Miriam puhui niin, että hampaat vilkkasivat, suupielissä oli vaahtoa ja kasvot olivat tuskasta vääristyneet. Joel tajusi, että heillä molemmilla oli oikeasti paha olla.

Riitojen aikana oli vielä joitain rakasteluja. Ne olivat pieniä ihmeitä. Miten ne saattoivat alkaa sen kaiken vihan ja sietämättömyyden keskestä! Ne olivat pelastusveneitä, jotka ilmestyivät kirkkaine lamppuineen pimeydestä, räntäsateen keskeltä, keula aaltoihin hakkautuen ja valaisivat kylmässä meressä loppuaan odottavia ihmisiä. Ihana voima tempaisi heidät ylös ja kääri huopiin ja makaamaan infrapunasäteilijöiden alle. Mutta niiden pelastava voima kesti vain hetken. Jo seuraavana päivänä venettä keikutettiin taas, ja kohta oltiin meressä. Ja vaikka pelastusveneitä vielä urhoollisesti tuli, niin matka luoksemme kävi päivä päivältä ja vuosi vuodelta pidemmäksi.

Ilmapiiri asunnossa oli painostava. Sen huomasi siitä kun talosta poistui. Sen ei tarvinnut olla ihmeellisempää kuin roskienviemismatka. Samalla hetkellä kun astui ovesta ulos, ja ulko-ovi loksahti kiinni, tuli jo tunne, että saattoi hengittää syvempään. Oli hetki elämää, johon pistelevät, näykkivät koukut eivät yltäneet. Sai olla omissa oloissaan. Joel asteli verkalleen roskakatokselle, tiputti roskat roskiin, ja jäi vielä hetkeksi seisomaan. Kuului ohiajavien autojen ääniä. Liiketunnistimesta syttyneen katosvalon paloaika umpeutui.

Olisihan sellainen elämä riitoineen voinut jatkua hamaan loppuun saakka, sillä kaikkihan täällä joskus loppuu, riidatkin, kun ihmiset tarpeeksi vanhenevat ja heikkenevät ja viimeistään kun toinen kuolee pois. Varmaan moni elääkin niin elämänsä. Niin Joelkin oli ensin ajatellut, että ei erota, ei erota vaikka “syän märkänis”.

Erossa oli se epäonnistumisen tuntu. Kaikki saisivat tietää. Mutta tiesivät kai nuo jo muutenkin, ainakin naapurit. Kyläystäviä heillä ei ollut. Nyt se tuntui hyvältä, jos se erokin tulisi. Eipä tarvitsisi niiden edessä häpeillä.

Olihan siinä ne kaikki käytännön asiat, jotka pitäisi hoitaa. Joel tiesi, että ei osaisi huolehtia lapsista niin hyvin kuin Miriam, ja niinhän se varmaan olisi, että Miriam ottaisi lapset ja hän olisi sitten yksistään. Elämä pitäisi miettiä uudelta kannalta. Häntähän ei oikeastaan enää tarvittaisikaan. Sehän se tuntuikin siinä hullulta. Miriamin mielestä ei ollut mahdollista, että hän olisi ollut yhden yönselän poissa, kavereiden kanssa kalareissulla, koska Miriamille itselleen jäisi koti huolehdittavaksi kun Joel ”elelisi kuin poikamies”. Kuitenkin olisi mahdollista, että tulisi ero ja Joel häipyisi perheen elämästä kokonaan. Sen kyllä sitten kuitenkin pitäisi käydä.

Siitä on sentään kymmenen vuotta kun elin viimeksi yksin, Joel ajatteli. Hän muisteli lyhyeksi jäänyttä aikaa lapsuuden kodista irtautumisen ja Miriamin kanssa aloitetun seurustelun välillä. Silloin oli elämä ollut edessä ja elämältä kortit vielä näyttämättä.

Sellainen ajatus Joelilla tuli mieleen, että jos hän jättäisi lehden aamulla pöydälle sivu puolesta välistä taitettuna, niin se olisi siinä täsmälleen samassa asennossa niin kauan kunnes hän korjaisi sen siitä pois. Kukaan muu ei haluaisi lukea lehteä, katsoa TV-ohjelmia tai tarvitsisi pöytääkään mihinkään. Siihen lehden pinnalle alkaisi kertyä pölyä ja lehden paperin väri alkaisi harmaantua auringossa. Se muuttuu yllättävän nopeasti sanomalehti vanhan näköiseksi, kun se on auringonvalossa paikoillaan.

Entä jos lapset vieraantuisivat hänestä, eivätkä haluaisi enää olla hänen kanssaan. He itkisivät ja huutaisivat, kun Joel hakisi heitä itselleen, tarttuisivat ovenpieliin. Miriam puhuisi hänestä pahaa niin, että lapset alkaisivat pelätä häntä. Tai lapset vaan yksinkertaisesti huomaisivat, että häntä ei tarvittu mihinkään ja kysyisivät ihmetellen, että miksi heidän piti mennä isän luo.

Nuo ajatukset pelottivat ja väsyttivät Joelia, mutta kun aikaa oli kulunut ja Joel oli niitä tarpeeksi miettinyt, niin ne tuntuivat selviävän. Erityisen tärkeää oli tieto, että Joel tiesi, että ei tappaisi itseään eikä ketään muutakaan, eikä alkaisi juopottelemaankaan.

Sellainen juttu auttoi, kun Joel ajatteli, että hänkin oli ollut joskus lapsi, jota on rakastettu. Hän oli nyt kasvanut isoksi ja oli mies, mutta että se arvo, mikä hänellä oli ollut, kun hän oli pieni, ei voinut olla kokonaan poissa. Joel ajatteli, että kuoleman ajatukset, joita hän joutui nyt miettimään, tulivat kaikille ihmisille jossain vaiheessa, yleensä hieman myöhemmin, sitten ehkä kun ovat täyttäneet 50. Nämä tulevat hänelle nyt väärään elämänvaiheeseen, kun lapset olivat vielä pieniä ja hän itsekin oli vielä aika nuori ja elämää olisi vielä paljon edessä.

Ero siitä tuli. Päätöksen päivä roikkui ilmassa pitkään. Tarvittiin vain jotain, jokin tapahtuma. Päivänä, jona se tapahtuma tuli, Miriam oli tietokoneella. Hän halusi siirtää digikamerasta kuvia koneelle ja Joel auttoi sitä. Kun kuvat oli siirretty, Miriam antoi Joelille suukon, pehmeän, kostean suukon poskelle. Joel ei tiedä miksi se tapahtui. Oliko se siksi, että Miriam halusi varmistaa, että Joel auttaisi häntä ensikin kerralla? Vai siksi, että hänellä oli joku oma ajatus jostain aivan muusta asiasta, jonka vuoksi hän oli hyvillään, ja hänen hyvä olonsa vain tuli tällä tavalla Joelinkin osaksi. Vai oliko se ollut siksi, että Miriam kuitenkin jossain syvällä välitti Joelista ja että hän halusi antaa jonkin merkin Joelille, mukaansa, matkalle, nyt, kun antamiselle tuli mahdollisuus? Se suukko tuntui Joelista niin hyvälle, se kosketti sitä osaa, joka koko ajan oli ollut olemassa, mutta jossa kukaan ei ollut vuosiin käynyt. Se, suudelma poskelle herätti Joelissa tunteen, toiveen, että oli mahdollista, että elämä voisi olla hyvä. Se ajatus oli niin kallis, että hän ei halunnut päästää toivoa itseltään pois, ei enää uudelle taipaleelle riitojen poljettavaksi. Mutta Miriamin kanssa mikään ei tulisi muuttumaan. Heidän elämä oli etsinyt uomansa.