Benjamin pysäytti auton puomille. Tullikopin ikkunassa häivähtivät kasvot. Kukaan ei tullut. Benjamin otti passin kassista ja lähti kohti tullikoppia. Portailla kaksi venäläistä sotilasta perkasi sieniä. Nuoria poikia, varusmiehiäkö lie. Oli heinäkuu, sieniä oli jo.

Koppi oli lautakoppi. Sisäpinnat oli valkoiseksi vedettyä levyä. Tullimies istui lasin takana. Oli hämärää, valo tuli ikkunoista.

Benjamin antoi passin. Kaksi isoa ja yksi pienempi leimasin hakkasivat.

Loppuupi sivut tuolla menolla, Benjamin ajatteli.

Ovelta lähti toinen mies matkaan. Benjamin aukaisi peräkontin. Mies osoitti laukkua. Benjamin aukaisi vetoketjua. Mies painoi kädellään vaatteita. Benjamin alkoi purkaa kassia, mutta mies näytti kädellä, että ei tarvitse. Mies meni aukaisemaan puomia. Benjamin meni autoon. Mies nosti puomin käsin ylös. Benjamin ajoi eteenpäin.

Tie Venäjän puolella oli päällystämätön. Kylttejä ei ollut, vain tielinja, joka haaroi valtoimenaan metsään ja palasi taas yhteen kuin tie olisi syntynyt ajamalla. Suot olivat keloisia ja metsässä oli palojen merkkejä.

Milloin täällä palanut on? Nuorissakin puissa palokoroja, Benjamin ihmetteli.

Tien pituus on 32 kilometriä, itään se menee, Benjamin katsoi suuntaa auringosta.

Kymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen tuli tiesulku. Portilta jatkui piikkilanka-aidat metsään. Noissa on sähkö, Benjamin oli kuullut puhuttavan.

 Sotamies tuli auton luo, vilkaisi ikkunoista sisälle ja näytti kädellä, että voi mennä.

Kaupunki tuli. Alkoi asfalttitie. Tien varressa oli pieniä taloja, pihoissa kasvihuoneita ja juuresmaita. Kauempana näkyi kerrostaloja, joissa oli betonikoristellut parvekkeet. Parvekkeilla oli pyykkiä kuivumassa. Piti ajaa niin kauan että tuli rautatieasema.

Benjamin pysäytti auton oven eteen. Oli siinä muitakin autoja. Pihamaa kasvoi pitkää loppukesän heinää. Aikaa oli kulunut, oli jo iltapäivä. Neuvoa oli pitänyt kysyä useasti. Benjamin oli näyttänyt karttaa ja osoitetta ja ajanut käsien viittoman suuntaan. Moni oli vain puistellut päätään. Mutta hänellä oli aikaa, näytti olevan, vielä.

Käytävään ei tullut muuta valoa kuin se minkä ulkoa kajasti. Ovitaulussa ei ollut asukkaiden nimiä, nimitaulussa vain muutamia hajanaisia kirjaimia jäljellä.

Hissi tuli. Benjamin astui hissiin ja laski ovea varovasti kiinni. Jokin ääni sisällä varoitti ja Benjamin tuli hissistä ulos. Hän lähti nousemaan portaita. Yhtä kerrosta kohti oli kaksi porrasriviä, mutkassa pimeää.

Ovienkaan selkämyksissä ei ollut nimiä, pelkät maalatut numerot vain. Käytävällä oli pölykoiria, roskia. Kuin täällä ei olisi siivottu sitten rakennusten valmistumisen, suomalaisten tekemiä.

Tyttö lähtisi kyllä matkaan, Suomessa asiat olivat paremmin. Samalla Benjaminia harmitti. Eikö naisessa ollut talousihmistä sen vertaa että oman kotinsa siivoaisi.

Siinä, 571. Benjamin käveli käytävän päähän, valon luo. Benjamin otti kirjeen taskustaan. Se oli koneella kirjoitettu. Sydän alkoi hakata. Näkevät nyt millainen olen. Ei edes kuvaa ollut pyytänyt nähtäväksi. Entä jos tappavat? Ottavat auton ja rahat. Eivät tietäisi Suomessa mitään.

Postissa huomaisivat, että jotakin on sattunut. Menisivät sisälle. Siellä on pöydällä lappu. Tämä osoite ja Luybovin nimi.

Benjamin painoi ovikelloa, joka helähti vaimeasti. Hetken päästä kuului askeleita ja ovisilmä tummeni. Ovea aukaistiin.

Tuo se on, Benjamin tunsi heti, kuin koulukas. Ei uskoisi, että täyttäisi jo 28, lieneekö tottakaan. Äidillä oli silloin jo kaksi lasta, minä ja Aune.

Nättihän tuo on, kulmat tummat.

Sisällä oli siistiä. Teetä juotiin koristeellisista kupeista. Kuppi oli ohut ja kuumeni. Sormi ei mahtunut korvasta. Antavat kakkua. Isä oli tytöltä kuollut, niin oli kirjeissä ollut. Se tietenkin helpotti Benjamin asiaa.

Sihteeri oli lyhyt kiharatukkainen nainen, jolla oli paksusankaiset silmälasit, venäläisen näköinen. Hyvin osasi suomea.

– No varmasti on tytölle parempi lähteä kuin jäädä tänne, Sihteeri sanoi ja katsoi Benjaminia.

Tytön vaatekassi kannettiin autoon. Benjamin sen kantoi. Tytöllä oli käsilaukku, tyhjän näköinen. Tyttö istui takapenkille ja sihteeri etupenkille. Lähdettiin. Äiti ja veli jäivät pihalle, äidillä nenäliina.

Asfaltti loppui. Benjamin vilkaisi taustapeiliin. Tyttö istui hyväryhtisenä ja katsoi eteensä, huulet yhdessä, laukku oli sylissä.

Tarkastuspisteellä sihteeri meni koppiin. Siellä kesti. Autoon näkyi, että sisällä puhutaan puhelimeen. Mikä tässä nyt on, selvähän tämän piti olla, Benjamin ihmetteli.

Benjamin ajatteli jo sitäkin, että tämä ei onnistukaan ja tunnusteli mitä se hänelle merkitsisi. Ukon kölsä, uutta kierrosta alkamassa, koulukkaan kanssa. Benjamin katsahti Luyboviin: suora nenänvarsi. Ei se ollut savolainen.

Sihteeri tuli ja istui penkkiin.

– No, Pietarista tuli lupa, nainen sanoi ja katsoi Benjaminia tyytyväisen näköisenä.

Nytkö se lupa vasta tulikin, Benjamin ihmetteli mielessään mutta ei sanonut mitään. Ei tässä vieläkään Suomessa olla.

Rajalla puhuttelivat tyttöä venäjäksi. Taas lyötiin leimoja. Sihteeri jäi matkasta. Benjamin ja tyttö kävelivät autolle. Tyttö meni taas taakse. Benjamin olisi sanonut, että voisi tulla eteenkin, mutta ei osannut.

Puomi aukeni. Samalla alkoivat Benjamilla rytmihäiriöt, muljautteli niin että piti yskähdellä. Kun saisi nyt yli ajettua. Hait morsiamen Karjalasta, nuoren ja komian, oot sie Shemeikka, perkele.

Raja-aseman jälkeen Benjamin ajoi puhumatta. Benjamin katsoi taustapeiliin. Tytön silmät olivat siellä vastassa. Suomussalmen tien yli ajan, sitten pysähdymme, Benjamin ajatteli.

Oli suora ja siinä pitkä levike. Tähän minä arvelin, Benjamin ajatteli ja alkoi hidastaa.

– Elä hättäele, minulla on sinulle pien lahja.

Benjamin otti kassista pienen lahjapaperiin käärityn rasian. Hyvä että eivät tätä rajalla aukaisseet, Benjamin ajatteli. Benjamin antoi rasian tytölle.

– Avvaa vaen.

Tyttö avasi paperin. Paperissa oli rasia, jonka kannessa oli kyyhkysten kuva ja versova oksa. Benjamin otti rasian tytöltä ja aukaisi sen. Siellä oli kaksi sormusta. Hän näytti suuremmasta sormuksesta että siellä oli tytön nimi, Luybov ja tämä päivämäärä. Benjamin otti pienemmän sormuksen ja näytti siellä olevaa Benjamin nimeä.

– Sinä soat pitteä tätä jos sinä halluot. Minä en käötä sinnuo hyväksi, jos ymmärrät. Oon vakavalla mielellä liikkeellä, Benjamin sanoi ja tunsi että silmiin oli tullut kosteaa.

Benjamin laittoi sormuksen takaisin rasiaan. Hän otti uudestaan suuremman sormuksen ja pujotti sen vasempaan nimettömäänsä. Tyttö nosti kättä. Benjamin otti sormuksen ja vei sen nimettömään, varoen että ei koskettaisi tytön ihoa käsillään.

Sormus oli väljä. Tytön sormet ja kämmenet olivat pienet, naisen kädet, kynnet kauniit. Äkkiä tyttö nousi Benjaminin silmissä huikaiseviin korkeuksiin ja hän tunsi itsensä rengiksi, palvelijaksi, jonka tehtävä oli auttaa tätä nuorta naista elämässä eteenpäin. Muuta ei saisi tehdä, ei koskea.

– Käymme sitä pienentämässä sopivaksi, Benjamin sanoi. Edestä lähestyi rekka. He molemmat katsoivat sitä. Se lähestyi hitaasti, kunnes meni ohi, ilmavirta heilautti autoa. Tiellä olevat risut ja kaarnanpalat liikahtivat virrassa, jäivät sitten paikoilleen.

– Näin on parempi, Benjamin sanoi vielä kun lähdettiin taas ajamaan.

Tyttö oli tullut eteen istumaan. Tyttö piti laukkua, Benjamin rattia. Sormukset näkyivät molemmilla sormissa. Olisi pitänyt ottaa leveämmät, Benjamin ajatteli. Alamme vain elämään, Benjamin ajatteli, päivän kerrallaan.

Tultiin kotikylälle. Nyt kuka tulee vastaan niin näkee, että joku istuu kyydissä. Kaupan kohta, siinä Kettulan Taiston auto.

Postin voisi ottaa, mutta haen sen sitten myöhemmin. Benjamin kääntyi pihatielle. Ei tainnut kukaan nähdä. Oma navetta tuli, talo näkyi kuusiaidan takana.

– Ei siellä lehmie ole. Tyhjä se on, jos sinä sitä katot, Benjamin sanoi ja hymyili tytölle.

Tyttö katsoi Benjaminia. Olivat sanoneet, että suomenkielen taito kohtalainen.

– Tuossa on halkopaikka, minun tekemiä puita, saavat kuivua vielä toisen kesän tuossa, sitten kannan liiteriin. Voimme kantaa yhessä, jos halluut, Benjamin sanoi.

Saan minä ne itekkin. Käskyttämmään en ala. En minä sitä varten kettään tänne tarvii, Benjamin ajatteli.

Tyttö istui keittiön pöydän ääressä penkillä kun Benjamin laittoi kahvia.

– Vai teetäkös sinä otat, Benjamin sanoi.

Benjamin laittoi pöytään kahdet kappaleet kaikkea. Benjamin antoi sille Kainuun Sanomat. Se katsoi sitä vähän ja alkoi sitten selailla Seuraa. Pihalla oli pelargoniat muuripadassa.

Kahvin jälkeen käsken sen riisua ja nain sitä tuossa kamarissa. Se oli mieletön ajatus ja Benjamin tiesi kyllä, että se ei ollut totta. Se oli niin kuin joskus autolla ajaessa, että ajan kaasu pohjassa tuohon siltapalkkiin.

Istuttiin olohuoneessa. Televisio oli auki. Benjamin antoi kaukosäätimen tytölle. Tyttö vaihteli kanavia. Myöhemmin illalla Benjamin kuuli, kun se aukoi keittiössä kaappeja. Aamulla Benjamin näki että se oli pannut porkkanoita ja kaalia purkkiin veteen.

Oli kulunut vajaa vuosi siitä kun Luybov tuli. Hän oli nyt Luybov Pulkkinen. Naimisiin he olivat menneet, kun tieto Luybovin raskaudesta tuli.

Benjamin seisoi pirtissä. Katsoi pellon yli järvelle, katsoi ikonia, joka oli huoneen nurkassa. Benjamin oli tehnyt pienen kulmahyllyn sitä varten.

Luybov makasi sängyssä, nukkui ilman peittoa, jalassa vain pikkuhousut. Raskaus oli jo pitkällä. Maha veti nahkan pinkeälle. Rinnat sillä oli turvonneet isommaksi. Kaikki nuoressa on sileää ja pinkeää. Kun lapsi joskus syntyisi, oli se, että hänen äitinsä oli Luybov ja isä Benjamin, sille luonnollinen asia.