Painoin huoneiston oven kiinni ja kuului, kuinka salpa luiskahti asemaansa. Vaikka vain pieni metallipala liikkui, otti ääni kaikua rappukäytävässä niin, että minun piti painaa kämmen tiiviisti lukon päälle hiljentääkseni ääntä.

Laskeuduin portaat melua aiheuttamatta. Ulko-oven auki työntämisestä kuuluu äänekäs lukon rasahdus, jota ei voinut estää. Avasin ovea vain vähän ja luikahdin ulkopuolelle. Jarrutin oven sulkeutumisen voimaa kädelläni.

On pimeää, kosteaa ja koleaa. Valot heijastuivat asfaltista niin kuin yöllä olisi satanut. Vaikka tuskin oli. Tällaista täällä oli jokaisena aamuna, vaikka säätiedotuksessa ei oltu puhuttu sateesta mitään.

Käännyin pihalta nopeasti Rautenstrauchgasselle ja siitä Simmeringer Haupstrasselle. Yksittäisiä takseja on vielä liikenteessä. Ne kuljettivat edellisen päivän kulkijoita. Minä elin jo uutta päivää. Minua paleli.

Koetin kävellä nopeasti. Ennen kasvitieteellisiä puutarhoja minulla olisi jo lämmin. Niin se oli, joka aamu.

Olen Simmerigner Hapustrassella. Jalkakäytävässä on metalliritilöitä, joiden alta tulee lämmintä haisevaa ilmaa. Ilmassa on ruuan hajua, ihmisten makuuhuoneiden ummehtunutta hiilidioksidia ja parfyymia, viemäreitä, tunneleiden kosteaa ilmaa, konerasvan hajua.

Tulen aukiolle. Nollendorfplatzin metroaseman sisäänkäynnin edestä kulkee lakaisukone oranssit vilkut välkkyen. Se jää pyörimään tyhjälle aukiolle. Pyörivät harjat jättävät taakseen paljaan, märän asfaltin pinnan.

Pysähdyn lehtikojun ikkunan ääreen. Käyn läpi lehtien kansikuvien kauniit naiset, joista monet ovat miltei alasti. Samat lehdet olivat tässä eilenkin.

Viime yönä kuljin taas. Olin Oranienburger Straßen alueella. Liikkeen aukinaisesta oviaukosta hohkaa sinertävä valo. Kuljin ohi valomainosten: SEX, BAR, CLUB. Valomainoksen kaareva putki oli muotoiltu niin, että se piirsi yöhön hoikkauumaisen, korkokengissä olevan naisen figuurin. Näyteikkunoiden auringossa haalenneissa paketeissa on rumien lelujen näköisiä tekopeniksiä ja -vaginoita.

Aamulla olen herännyt entistäkin aikaisemmin. Nukun liian vähän. Sydämen syke on koholla, kun herään. Nämä kävelymatkat työhön ja sieltä pois ovat liian rasittavia.

Päivällä olen koettanut olla hyvin. Syön kasvisruokaa ja vältän kahvia. Minulla ei ole ruokahalua. Joskus minun on nälkä, mutta se häviää heti, kun panen ruokaa suuhuni. Annoksesta menee aina hukkaan.

Olen yrittänyt olla lähtemättä yöhön. Ei se onnistu. Lopulta olen kirvonnut vuoteesta, riuhtonut vaatteet ylleni ja juossut portaat alas. Ulkona olen kävellyt nopeasti, palellen silloinkin, hytisen aivan. Hidasta askeleitani vasta kun pääsen metrokäytävän likaiseen hajuun.

Olen puiston kohdalla. Kävelen viistosti yli aution kadun ja puiston portista sisään. Askelten ääni muuttuu pehmeämmäksi asfaltin vaihduttua hiekkatieksi.

Puistossa on hämärää. Sadettimien suuttimet hohtavat vaaleina pensaikosta kuin minua osoittavat aseet. Lehvästöstä kuuluu rapistelua.

Katselen metalliaidan pinnojen välistä. Nimilappuja häämöttää pensaitten juurella. Tämä on kasvitieteellinen puutarha. Töistä tullessa olen kulkenut alueen läpi, istunut auringossa penkillä suihkulähteen ääressä.

Tulen kilpikonnalammikolle. Pimeässä seisoo ankkoja äänettömänä. Kun lähestyn niitä, ne ääntelevät ja tepastelevat vaaleina hahmoina kauemmas siirtyen.

Puisto alkaa loppua, katu näkyy jo. Tämä on Grunewald Straße. Lähden vasemmalle. Kohta tulee puiston rauta-aitaan lukolla kiinnitetty pyörä.

Seison raskailla punaisilla verhoilla peitetyn ikkunan edessä. Verhon edessä telineessä on Menu: Steak vom Grill 18:-, Weißwürste 7:-, Hamburger 9:-, Cheeseburger 9,50:-, Champagne 15:-, Drink 9:-, Beer 4:-. Näyteikkunaa kiertää punaisten hehkulamppujen rinki. Ne saavat ruokalistan paperin hohtamaan punaisena. Verhojen läpi tai sivuitse ei näe mitään.

Minun on päätettävä, joko mentävä sisälle tai jatkettava matkaa. Minut ajetaan kohta pois, jos en nyt mene. Kylmästä väristen nousen kiviportaiden kolme askelmaa ja samassa ovi aukeaa ja ovimies on siinä. Menen sisälle, melkein hänen kainalostaan. Hän näyttää vahvalta ja minusta tuntuu, että hän suojelee minua.

Eteisessä on pieni pöytä, pöydällä metallinen kassalipas ja pöydän takana tyttö, jolla on vahvan lilan punaiset hulet. Tytöllä on päällä korsetti. Nyöritetyn rintamuksen lomasta näkyy pienten, yhteen painettujen rintojen väli. Vapisevin käsin otan lompakostani seteliä. Korsetissa on mustaa ja punaista. Se kiiltää kuin silkki.

Jos nyt ostan lipun, olen jo maksanut tästä. Sen jälkeen en voisi enää lähteä pois. On liian myöhäistä perua, olen jo tässä sisällä ja ovimies ja kassa ääressä oleva tyttö katsovat minua. Minun on ostettava lippu ja mentävä sisälle kahden raskaan, punaisen verhon tekemästä portista.

Katselen varoen ympärilleni. Korkeilla baarijakkaroilla on neljä tyttöä. Kaikilla on korsetit ja verkkosukkahousut. Siinä niitä on, huoria. Tunnen kuinka sydän jysähtelee. Oikealla on pieni värillisten hehkulamppujen valaisema näyttämö ja näyttämöllä kaksi paljasta metallitankoa.

En ole tutustunut täällä vielä yhteenkään ihmiseen. Emme ole lähteneet illalla kenenkään kanssa ulos, eikä minua ole kutsuttu kenenkään kotiin. Kun olin ollut täällä kolme viikkoa, se oli loppukesää, ajattelin että näin ei varmasti olisi enää vuoden vaihtuessa. Nyt vuoden vaihteesta on jo kulunut kaksi kuukautta ja tilanne on yhä sama. Miten voi olla, että en tutustu? Tämän täytyy johtua minusta.

Täällä on joka päivä samanlaista. Minulla ei ole mitään harrastuksia, vain työ. Ilmeisesti tämä voisi jatkua näin elämäni loppuun saakka. Teen päivät työtä, syön mitä pystyn; kuljen yöllä kuin hullu palon ajamana.

Alkaa kuulua musiikkia ja valot pimenevät. Näyttämölle tulee suuririntainen nainen ruoskan kanssa. Näyttämön eduspöydissä istuu kaksi miestä. Molemmat yksin. He katsovat näyttämölle.

Nainen on nahka-asussa. Minua inhottaa. En haluaisi katsoa. Nainen riisuu kömpelösti vaatteitaan. Suuret rinnat roikkuvat. Hän heiluttaa niitä, makaa maassa ja levittelee jalkojaan.

Montako ihmistä täällä on katsomassa? Meitä on viisi. Kukaan ei sano mitään. Pääsisin nyt pois, jos kävelisin lattian yli ovelle. Mutta silloin en tietäisi mitään muuta kuin tämän. Haluan tietää, oliko täällä vielä jotain muuta.

Nainen laskeutuu näyttämöltä ja tulee ensimmäisessä pöydässä istuvien miesten luo. Miehet istuvat eleettömästi ja antavat naisen poseerata edessään. Nainen tarttuu miestä kravatista ja vetää hänet näyttämölle. Nainen painaa miehen maahan selälleen ja alkaa kontata hänen ylitseen. Kaikki katsovat äänettöminä ikään kuin asioiden kulku kuuluisikin mennä juuri näin. Nainen pysähtyy niin, että rinnan jäävät miehen kasvojen kohdalle. Nyt nainen katsoo tänne, konttaa eteenpäin, pysähtyy uudestaan niin että hänen jalkovälinsä on miehen kasvojen yläpuolella. Oksettaa. Mies tulee pois lavalta. Esitys päättyy.

– Haluaisitko olla kanssani? viereeni tullut tyttö kysyy. Säpsähdän. Miten tuo tuohon, että en huomannut? Tyttö on hoikka. Hänellä on pitkä, hieman kyömy nenä ja pienet siniset silmät. Puuterin alta kuultaa pisamia.

– Ei, minä vain katson, kiitos, sanon niin kuin kaupassa, kun myyjä tiedustelee, tarvitsenko hänen apuaan.

– Tarkoitin vain yksi drinkki.

– Ei kiitos.

Tyttö nousee. Hän on pitkäraajainen. Olin näkevinäni kyynärtaipeessa sinelmää.

Näyttämön viereisestä pöydästä nousee mies ja menee ohitseni takahuoneisiin. Siellä on kai vessa. Tai sitten siellä on ovi, josta siirrytään takahuoneisiin, väliseinillä erotettuihin koppeihin, joissa on vain lavitsa ja lamppu.

Kadulle näkyvä verhoilla peitetty näyteikkuna, eteisaula, tämä sali, baaritiski ja sen takana oleva keittiön puoli, tuo käytävä taakse ja siellä olevat kopit. Kaikki nämä kuuluvat tähän samaan yritykseen.

Laitan kulkuluvan lukijaan. Kuuluu voimakas kolaus, kun lukko aukeaa. Kun nyt painan nappia, niin portti lähtee avautumaan. Näin käy. Portti siirtyy sivulle. Menen sisäpuolelle ja jään odottamaan, että portti varmasti sulkeutuu.

Kävelen kohti jalkakäytävän päässä olevaa ovea niin kuin aikoisin mennä siitä, mutta juuri ennen ovea kääntyykin portaikko, johon käännyn äkillisesti ja laskeudun portaat nopeasti. Tässä kohden olisi hyvä eksyttää seuraajat. Tästä kuljen joka aamu.

Tulen alemmalle tasolle ja käännyn uuteen portaikkoon ja tulen vielä alemmalle tasolle. Täällä on tyhjiä pyörätelineitä ja parkkiruuduissa muutamia autoja.

Tuossa on putken pää, josta tippuu vettä. Betonilaatta maassa on märkänä. Täällä on roskapönttöjä ja hajua.

Kuljen seinänviertä pimeiden toimistorakennusten ohi. Kohta tulee tietokone, jossa on näyttö päällä ja siinä Excel-dokumentti.

Takakäytävään mennyt mies tulee jo takaisin. Mies menee takaisin etupenkkiin toisen miehen luo. Yksi tyttö on jäänyt juttelemaan miesten kanssa.

Seuraan näyttämön eduspöydissä olevien miesten kanssa juttelevaa tyttöä. Hän on kaunis, paljon kauniimpi kuin muut. Hän hymyilee koko ajan ja nauraa viattomasti. En voi uskoa, että hänkin olisi “niitä”. Eihän tuollaisen tytön tarvitsisi olla tällaisessa paikassa. Kuka tahansa mies olisi valmis ottamaan hänet vaimokseen.

Tulee taas esitys. Ei kai vain… Kyllä, juuri niin on. Juuri tuo tyttö menee lavalle. Tunnen kiihottuvani, vaikka tiedän, että se on väärin.

Luojani, hän on kaunis ja tanssii taitavasti. Niin se on. Olen ihastunut tyttöön. Rakastan häntä. Haluan viedä hänet pois. Meistä voisi tulla pari. Voisiko hän suostua? Toivon, että hän ei riisuisi kaikkea. Älä anna noiden miesten nähdä sinua. He eivät ole sinun arvoisiasi.

Saavun ovelle. Laitan kulkukortin lukijaan. Hetken viiveen jälkeen syttyy vihreä ja kuuluu kun lukko aukeaa. Menen ovesta.

Tulen hissille. Se on kohdalla. Käytän kulkukorttia aukossa. Vasta nyt hissin nappi reagoisi painamiseen. Painan seiskasta. Hissi lähtee menemään. Katson numeroiden vaihtumista LED-taulusta.

Hissi pysähtyy. Työnnä ovea hiljaa ja tulen autiolle, siistille, miltei pimeälle käytävälle, jota lähden vasemmalle.

Yövalot palavat, se riittää kyllä. Osaan kulkea tästä.

Kuljen eteenpäin käytävää, ohi lukittujen ovien ja nimikylttien. Käytävän päässä käännyn oikealle. Tulen oman työhuoneeni ovelle. Seison siinä hetken ja koetan ripaa. Ei aukea. Otan kulkukortin. Pieni ledvalo syttyy vihreänä. Nyt lukko aukeaa.

Menen suoraan tietokoneelle ja painan näppäimistön välilyöntiä. On pieni viive, sekin minun elämääni kuuluva, ja kuvaruutu kirkastuu. Kirjoitan käyttäjätunnuksen ja salasanan. Tietokone alkaa kirjaamaan minua sisään.  Laitan päällysvaatteeni kaapissa olevaan naulakkoon ja vaihdan jalkaani sandaalit.

Esitys on ohitse. Tyttö istuu baaritiskin edessä olevilla tuoleilla. Yritän hymyillä hänelle rohkaisevasti, jos hän sattuisi katsomaan tänne päin.

Minun on pakko mennä tapaamaan häntä, kertomaan, että olen hänen puolellaan. En ole sellainen, jollaiseksi minua luulet. Rakastan sinua oikeasti.

En mitenkään voi uskoa, että olisin näin rohkea. Teen nousua ja pääni kohoaa korkeammalle. Jalat tuntuvat tunnottomilta, mutta ne kantavat kyllä. Ne kannattavat minua ja alkavat viedä minua nyt häntä kohti.

– Haluatko tarjota hänelle šhampanjaa? tiskin takana oleva lihava nainen sanoo.  – Se maksaa 50 €.

Otan rahapussini. Katson. Siellä ei ole niin paljoa.

Tiskin takana vanhempi nainen ottaa lasit ja kaataa kahteen lasiin.

– Tänne, vanha nainen sanoo ja ojentaa kätensä. Hän katsoo minua. He kaikki katsovat minua: tiskin takana oleva nainen, tyttö, näyttämöneduspöydässä olevat miehet, ja portsari. Kassalla ollut tyttö on noussut seisomaan ja on verhojen muodostamalla portilla.

Katson portsaria. Hän nyökäyttää päällään.

Otan lompakostani 20 euron setelin. Nainen ottaa sen ja kun hän näkee, että minulla ei ole enempää, antaa molemmat lasit minulle ja näyttää sormella omaa pöytääni.

Seison huoneessani ikkunan edessä. Alkaa sarastaa. Alhaalla on vesilammikko, joka heijastaa vaaleampaa taivasta. Pihalta kuuluu roska-auton ääntä. Taivas on selkeä. Ei se märkä ole sadetta. Sen täytyy olla kastetta.

Nyt väsyttää. Jos olisi sänky, voisin nukkua. Minun täytyy nukkua enemmän. Mutta kyllä se menee ohi, väsymys. Virkistyn, kun tänne tulee lisää ihmisiä, kahvihuone aukeaa. Siivooja tulee tänään huoneeseeni. Hän käy kerran viikossa. Hänen kanssaan me tervehdimme.