Näin tänään poikani. Istuin ratikassa penkillä ja selailin penkiltä löytämääni ilmaisjakelulehteä. Kun kohotin katseeni, hän oli siinä. Samassa ratikassa, toisella puolella käytävää, kaksi penkkiriviä eteenpäin käytävän puolella. Vaikka hän istui selin, tunnistin hänet heti. Hiuksista, tavasta jolla hän istui.

Hän oli yksin. Tukka oli pitkä ja takatukka tuli hartioille. Se oli aivan vaalea, niin kuin aina. En tiedä oliko hän istunut siinä koko ajan. Silloin olisin kävellyt hänen ohitseen. Luultavasti ei ole niin. Luulen että hän nousi Urheilutalon pysäkiltä. Hän puristi vasemmalla kädellään edellä olevan penkin selkämystä. Ranteesta pilkisti suttuinen tatuointi.

Tunsin muljahduksia, ne olivat lisälyöntejä. Minun oli pakko yskähtää hiljaa, jotta se loppuisi.

Harkitsin poisnousua, mutta samalla hän nousikin ylös ja painoi nappia. Hän istuutui takaisin mutat alkoi sitten tehdä nousua. Hän kääntyi tänne päin ja hänen katseensa kulki aivan ylitseni. Laskin kasvoni lehteen. Minulla oli hattu, kaulaliina ja pitkä villakangastakki.

Hänen kulkiessaan ohi, ilmaan jäi epämiellyttävä likaisten vaatteiden ja pinttyneen hien haju. En usko hänen tunnistaneen minua. Hän jäi pois Kallion virastotalon pysäkillä.

Näin ikkunasta kuinka hän käveli kadun viertä aivan läheltä ohitseni. Näin hänen kasvonsa. Ne olivat muuttuneet. Iho väri oli punertava. Kasvot pöhöttyneen näköiset. Hänelle oli tullut mahakumpua. Päällään hänellä oli pusakka ja jaloissa lököttävät farkut. Hän lähti Toisen linjan suuntaan. Epäsiistiltä hän näytti ja ihmiset väistivät hänen kulkureitiltään.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *