Tie muuttui moottoritieksi ja kaikki pääsivät ohittamaan. Olin varannut hotellihuoneen Kuopion keskustasta, hotelli Puijonsarvesta. Panu oli kyllä tarjonnut yösijaa luotaan, mutta en ollut halukas siihen tarttumaan. Ikäiseni miehet tarvitsevat jo yksityisyytensä. Sitä paitsi, epäilin että Panu oli kova kuorsaamaan. Aivan turhaa olisi huonosti nukkuneena lähteä kotia päin ajelemaan, jos virkeänäkin voisi. Yöpyminen hotellissa ei ollut taloudellinen kysymys. Rahaa oli nyt sen verran kasautunut, minkä olin pannut viime aikoina tyytyväisyydellä merkille. En ollut hyvätuloinen, mutta vuodet tekivät tehtävänsä. Talous toimi kymmenien tuhansien eurojen mittayksiköillä. Sataeuronen ei tuossa kasassa näkyisi. Ja mitäänhän ei täältä mukaansa saisi.

Muistissa oli huonosti nukutut yöt, kun seurueessa oli joku, joka kuorsasi kuin konekivääri. Ääni kantautui pahimmillaan seinienkin läpi. Pään päälle kastatut tyynyt eivät olleet kummoinenkaan este. En haluaisi kuunnella, mutta mieli on siihen siihen ja vain siihen keskittynyt. Jokaista hengenvetoa odottaen.

Tien varressa näkyi autoliikkeiden rakennuksia ja marketkompleksin korkea infotorni. Tämä oli Kuopio.

Olin noussut moottoritieltä pois ja saapunut Särkiniemen asuntoalueelle. Huomaan ajavani rauhallista lähiötä. Moottoritie jää koko ajan kauemmas. Muistin katsoneeni tätä aluetta joskus kartalta: lähellä keskustaa, kuitenkin järven äärellä.

Sammallahden tie, tuossa se on. Käännyn sille ja alan seurata talojen numerointia. Kaksikerroksinen valkea rivitalo. Käännyn pihojen parkkipaikalle. Edessäni on tyhjä paikka, jossa lukee VIERAS. Ajan siihen ja pysäköin. Istun hetken paikoillani ja tuijotan eteenpäin. Alkutalvesta satanutta lunta on vielä pieniä kinoksia, vaikka nyt onkin ollut muutaman päivän suojaa. Rivitalon takapihalla olevat muovituolit ja alas laskettu aurinkovarjo näyttävät alakuloisilta.

Nostan vieruspenkillä olevasta kassistani lahjakassissa olevan konjakkipullon. Tampereen Kauppahallin muovipussissa on juustoja ja espanjalaista yrttisalamia.

Panu tulee aukaisemaan leveästi myhäillen. Astun sisälle ja ojennan tuliaiseni. Lämmin kädenpuristus ja kehotus käydä peremmälle. Tavaraa on huoneistossa paljon. Paperipinoja ja poisviemättömiä lehtiä ja mainoksia lojuu pöydillä ja lattioilla. Lattioilla on myös kasseja täynnä tavaraa ja muuta irtotavaraa. Panu ei kommentoi niitä millään tavalla. Minnekähän täällä nukkumaan olisi mahtunut?

Pöydällä on tietokone. Se on jo vanhaa mallia. Kone on nyt sammutettu, mutta tuossa Panu viettää paljon aikaansa. Sen tiedän. Deittipalstat ja chatti, siellä Panu viipyilee. Tuntuu oudolta, että aikuinen mies on chatissa, mutta paljonhan heitä siellä on, miehiä ja naisia. Kun elämäntilanne on siihen sopiva. Panu on eronnut –siitä taitaa olla nyt kymmenisen vuotta.

Käyn nahkasohvaan istumaan ja saan käsiini tuhdin viskipaukun, jonka kutsusta en ole tullut tänne kieltäytymään. Panu kertoo aikuisesta lapsestaan. Kuinka hän on saanut opiskelupaikan ja että hänellä on jo poikaystävä. Ovat käyneet kylässäkin. Elämä menee eteenpäin. Se tarkoittaa, että menee myös meidän kohdallamme, seuraavat vaiheet lähestyvät. Lopun jätän mainitsematta.

Odotamme Joukoa. Hänkin on opiskelukaverimme ja liittyisi seurueeseen. Jouko opiskeli vuotta nuoremmalla kurssilla, enkä tuntenut häntä kovin hyvin. Panu hänen kanssaan enempi oli. Ovat molemmat täällä Kuopiossa.

Jouko saapuu, isokokoinen mies, tukka kiharalla, otsalta kaljuuntunut. Joukon käden puristus on humalaisen lämmin. Panulle Joukon kunto ei tule yllätyksenä, sen ymmärrän Joukon minuun luomasta katseesta. Joukon kokoinen mies tarvitsee pullon viinaa ennen kuin tuohon kuntoon pääsee. Kyllähän sen ymmärtääkin. Jos humaltua haluaa, niin ei porukan lipittely tee kuin vihaiseksi.

Viivymme Panun luona tovin jutustellen ja alkoholia nauttien. Sitten tilaamme taksin. Pian taksin valot välkähtävätkin keittiön ikkunaan. Ilta on hämärtynyt. Katson tarkasti, että en unohda mitään. Tänne ei ole tarkoitus palata. Hanskat olin jättänyt autoon.

Ajamme keskustaan. Hetken päästä taksi kääntyy pienelle rännikadulle ja pysähtyy. Panu maksaa kyydin. Puikahdamme kolean, sumuisen talvi-illan alta pubin kellertävien valojen lämpöön. Tuntuu, että rentouttava leppoisuus voisi minuun nyt tulla.

Juomme pubissa yhdet ja lähdemme sitten kävellen kohti ravintolaa.

”Huvi Retki” -lukee ravintolan ikkunaan kiinnitetyissä tarroissa.

– No päivää, iloinen tarjoilijatyttönen tervehtii meitä kaikkia.

– Rissasen nimelle oli pöyta varattu, Panu sanoo äänellä niin kuin me olisimme hänen asiakkaitaan. Tuommoinen on häneen tarttunut, niinä vuosina kun on luotu se, mitä ammatillisesti olemme.

Tyttö katsoo papereistaan.

–Kyllä on varattu, tyttö sanoo ja lähtee johdattamaan meitä salin puolelle.

 Tulemme pöytien ääreen, joissa on VARATTU-kyltit. Tarjoilija poimii kyltit ja asettaudumme istumaan. Ravintolassa ei ole montaakaan ihmistä meidän lisäksemme.

Paikat ovat kelvolliset, ikkunan ääressä, näkymä kadulle. Katu tosin on hiljainen, muutama pysäköity auto tuossa näkyy. Koko paikka tuntuu olevan jollain tapaa syrjässä. Ehkä mekin jo olemme.

Panu tilaa meille Night Martini –nimiset drinkit. Panun kotoa lähtiessämme tunsin jollain lailla katuvani koko reissua, mutta ehkä tämä on kuitenkin hyvä. Harvoinhan näitä reissuja on tullut tehtyä. Joku erityinen asia on siinä, että olemme kaikki saman ikäisiä. Miehiä, joille elämä on jo suuntansa näyttänyt. Näitä näkemisiä pitäisi vain olla useammin. Nyt joutuu lähtemään kaikkeen liian kaukaa, liian paljon on tyhjään verkkoa kudottavaksi.

Panu ehdottaa, että hän soittaisi eräälle ystävättärelleen, joka voisi tulla ”sulostuttamaan” meitä seurallaan. Mietin mitä ihmettä tuo tarkoittaa. Jouko pyytää Panua heti soittamaan ja niin Panu tekeekin. Huomaan toivovani itsekin, että siellä vastattaisiin. Niin myös käy.

Panu käy lyhyen keskustelun, jonka lopputulema on, että nainen, Mervi, saapuisi luoksemme reilun puolen tunnin kuluttua. Panu kehotti tilaamaan taksin, jonka hän tulisi maksamaan. Itse en ole ollenkaan varma, oliko tämä hyvä ajatus. Tämähän alkaa vaikuttaa isojen poikien retkeltä, ajattelen huvittuneena.

Mervi tulee sovitusti. Luonnollisen oloinen ihminen, kauniskin. Alamme tilata ruokia. Panu tuntuu liehittelevän  Merviä kovin, jonka nainen ottaa vastaan hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta totta on, että seuraamme saapunut nainen todellakin on sulostuttanut seuruettamme. Siinä mielessä Panun lanseeraus oli osuva. Mervillä on sifonkihuivi ja kauniit korvakorut. Olemme iloisia siitä, että Mervi tuli.

Olemme syöneet ruuat ja juoneet kaksi pulloa viiniä, josta Jouko lienee juonut noin puolet. Panu on jättänyt Mervin rauhaan. Mies näyttää väsähtäneen. Itse taas olen tainnut katsella naista illan mittaan koko ajan enemmän, ja yrittänyt myös etsiä hänen katsettaan, joka ei ole kuitenkaan oikein onnistunut.

Tilaamme laskun. Maksamme siitä osuutemme Panulle käteisellä ja Jouko maksaa laskun kortillaan. Mervi ei luonnllisesti maksa mitään. Toimitamme porukalla Joukon taksiin ja kävelemme Panun ja Mervin kanssa torin yli vielä ottamaan lasilliset. Panu on käynyt kovin vaitonaiseksi. Hän ilmoittaa lähtevänsä nukkumaan ja toivottaa meille hauskaa iltaa. Panu lähtee. Jäämme Mervin kanssa kahdestaan.

Kello on kolme yöllä. Istun Mervin kanssa taksissa. Olen viemässä häntä kotiin, ja jatkaisin siitä hotellille. Olisin voinut maksaa Mervin taksin muutenkin ja kävellä itse hotellille. Nyt olemme jossain lähiössä, ja kotiinpääsyn kannalta taksi alkaisi olla kohta välttämätön jo minullekin.

Aivan hölmöä oli lähteä Merviä saattamaan. Mutta kai halusin saada vielä tuntea tämän hetken. Tämän miltä tuntuu istua yöllä mieluisen naisen kanssa taksin takapenkillä. Milloin tällainen hetki oli viimeksi? Montako näitä vielä minulle olisi?

Yritän tuntea, onko Mervin ja minun välillä jotain? Onko tämä kaikki vain illan tuomaa? Joudun miettimään myös sukupuoliyhteyden mahdollisuutta. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa. En edes tohtinut ajatella, kuinka kauan. Parempi olisi, jos mitään sellaista ei sattuisi.

Tulemme asuinalueelle, jossa Mervi asuu. Mervi kurottautuu eteenpäin ja neuvoo kuljettajaa. Naisen sirot hartiat edessäni. Tuntuu, että minun tekee mieli koskettaa. Ei tätäkään tunnetta usein ole, ja nyt olisi mahdollisuuskin.

– Minä keitän sinulle kahvit, Mervi sanoo.

– Niinkö arvelit, sanon.

– No niin minä ajattelin.

– Pitäisi huomenna lähteä ajelemaan jo kotimatkalle.

Taksikuskin silmät näkyvät peruutuspeilistä. Valot valaisevat sohjoista parkkipaikkaa. On alkanut sataa lunta.

– Voisitko sinä odottaa? kysyn kuskilta.

– Nyt ei pysty kyllä.

Ojennan kuskille luottokorttini.

– Maksan kyllä.

 Kuski osoittaa keltaisesta tarrasta seisontamaksun hintaa, 39,50€/tunti. Nyökkään.

– En viivy kauaa, sanon vielä kuskille ennen kuin painan oven kiinni.

Mervi tarttuu käsipuoleeni. Ohitamme matalan autotallirakennuksen suljetut ovet. Kävelemme A-rapusta ohi. Tulemme B-rapulle. Mervi avaa oven.

– Tässä ei oo hissiä.

Nousemme kaksi porrasväliä. Mervi aukaisee oven. Astumme eteiseen.

Mervi laittaa oven kiinni. Riisun kengät mutta jätän takin päälle. Mervi menee heti keittiöön.

Astelen verkkaisesti olohuoneeseen, takki edelleen hartioillani. Television päällä on pikkutytön kuva.

– Riina, on nyt isällä, Mervi sanoo, kun näkee minun katsovan.

Nyt tuntuu jotenkin häpeälliseltä, että Mervi soitettiin seuraksemme. Ja miksi hän tuli?

Kävelen parvekkeen ovelle. Tästä näkyy etupiha ja parkkialue, jossa äsken olimme. Taksi on hieman siirtynyt, vähentänyt valoja.

Istun sohvaan. Mervi tulee likööripullon kanssa. Halvan näköistä mansikkalikööriä. Tämä pitäisi hoitaa nyt tyylikkäästi.

– Ota nyt se takki pois Mervi sanoo ja pukkii takkia hartioiltani. Riisumme takin. Minun olisi helppo kietoa käteni hänen ympärilleen – mutta sitä ei tapahdu. Tuntuu, että olen siinä reunalla, mutta jollain tapaa jo toisella puolella, että sellainen on nyt jäänyt taakse. Huomaan, että ei se tunnukaan niin pahalta.

Mervi katsoo minua ystävällisesti, kuin luodaten mitä haluaisin. Samassa tilanne alkaa purkautuu. Jännite, jota oli, tuntuu haipuvan pois. Mervi nousee uudestaan, käy keittiössä. Tullessaan taas paidan ylempi nappi on nyt kiinni.

Kirjoittaja: Petri Sipola