Lentäjää harmitti. Hän oli pudottanut pommit liian aikaisin. Ne olivat osuneet maahan vahinkoa aiheuttamatta.

Hän oli vielä vihollisen puolella, kun näki jonkun kävelevän jäällä. Työnsi kelkkaa.

Niitän, lentäjä ajatteli ja lähti kaartamaan kohti jäällä olevaa hahmoa. Kulkija lähti juoksemaan, jätti kelkan ja juoksi. Se on tyttö, lentäjä näki. Vaikea sanoa, mistä hän sen tiesi. Vaatteita oli paljon ja kasvoja ei voinut nähdä.

Aika reippaasti juoksee, notkeat on nivelet. Mutta, pirun pieniä on askeleet lumihangessa.

Konekiväärit nakuttivat kuivasti, lumi pölähteli. Lumesta näki, miten suuntaa piti muuttaa.

Kului viikon verran. Lentäjällä alkoi nähdä unia. Yöpöydällä paloi kynttilä. Hänen päällään istui tyttö, kahareisin, lantio leveänä. Rintojen kummut hänen kasvojen edessä.

Niklolain kädet tuntuivat liukkailta. Hän hieraisi peukaloa etusormeaan vasten. Siinä oli paksua nestettä, kuin saippuaista. Helvetti, hän oli veressä. Nikolai yritti siirtää tyttöä pois, hänen kätensä tahmaantuivat lämpimään ja haisi verelle. Tytön pitkät hiukset roikkuivat hänen kasvoilleen, menivät suuhun. Nikolai puristi huuliaan tiukasti yhteen. Maistui raudalle ja suolaiselle. Nikolai yritti reuhtoa päätään sivulle saadakseen hiukset pois suustaan.

Hän heräsi usein hiestä märkänä ja meni käytävään saaden päivystäjän kyselevän huudon peräänsä.

Toukokuun 6. päivänä, Kamanov ei palannut ja hänet kirjattiin pudotetuksi.

Teksti: Petri Sipola