Johan katsoi puhelinluettelon kartasta. Sivukatu oli poikkikatu Ratakatua vastaan. Kadun numerointi alkoi radan puoleisesta päästä.

Hän pesi hampaat. Henkilökohtainen kutsu tulla Annetten luo imarteli. Matka oli pitkä, yli kymmenen kilometriä. Hänen pitäisi mennä pyörällä. Ulkona satoi hieman lunta. Pakkohan heidän välillään oli olla jotain.

Kaikki alkoi pari kuukautta sitten. Vaasassa oli hallikisat. Yöpyminen tapahtui jollain koululla.

Keittiössä oli iltapalaa. Juotiin teetä koulun rautamukeista ja syötiin näkkileipää, johon päälle laitettin paksuja juustoviipaleita. Ihmisiä meni pesulle ja makuupusseihinsa. Näytti, että ihmiset oikeasti aikoivat alkaa nukkumaan. Sitä ohjaajatkin koko ajan hoki. Seuraavana aamuna olisi herätys kello 6.

Johan raahasi korkeushyppypatjan urheiluvälinevarastosta. Se oli iso patja ja siihen tuli muitakin nukkumaan. Kun Johan tuli patjalle, hän huomasi, että hänen makuupussinsa vieressä oli toinen makuupussi ja joku kassi, jonka päällä meikkipussi. Tyttö! Se oli pesemässä hampaita.

Voimistelusalista oli jo sammutettu valot, kun Annette tuli takaisin.

Salissa oli aika pimeää. Oven suussa paloi valo vihreän muovikuvun alla. Johan oli mielissään siitä, että sai maata Annetten vieressä. Annette oli Johania vanhempi ja opiskeli.

Johan makasi pimeässä. Uni tuntui kaikonneen. Johanista tuntui, että Annette oli häneen päin kääntyneenä ja heidän kätensä olivat melko lähellä toisiaan. Ei oltu sanottu “hyvää yötä.” Johan hengitti pinnallisesti ja jännittyneesti. Oven luota kuului aika ajoin hiljaista juttelua.

Johan liikautti jalkaa niin, että se kosketti Annetten jalkaa makuupussin paksun kankaan päältä. Ei se vahinko ollut; mutta se olisi voinut olla. Ei voisi tietää, oliko tuo kosketus tahaton vai ei, varsinkin kun aika kului ja siitä ei puhuttaisi. Annette ei liikahtanut vaan antoi jalkansa olla siinä kohden.

Taas maattiin pitkään hiljaa ja Johan tunsi, että hänen olonsa oli entistäkin jännittyneempi. Oli pimeää, mutta Johan näki silti missä Annetten käsi oli vaaleana. Johan vei kättään lähemmäksi ja kosketti etusormellaan Annetten kättä. Annette ei liikauttanut kättään. Hetken päästä Johan kulki sormellaan pitkin Annetten sormea. Annette tarttui kädellään Johanin kädestä.

Kerrostalot olivat korkeita. Mahtaakohan muualla kaupungissa ollakaan näin korkeita? Johan mietti. En ole ollut täällä aiemmin. Pihapiireissä oli yksityisyyden tuntu niin, että niiden läpi ei tehnyt mieli oikaista, eikä muutenkaan mennä niihin, jos ei ollut jotain asiaa. Saihan täällä nyt kuitenkin kävellä, kun oli menossa jonkun luo, hakemaan ulos vaikka.

“14” luki valkoisessa kuutiossa talon seinässä. Se on tuo talo. Sydän alkoi hakata voimakkaasti. Sydän oli hyvin vahva. Tuntui, että se pystyisi hakkaamaan rintakehän kappaleiksi sisältä päin, jos niin halusi. Johan nousi pyörän päältä. Reidet olivat kastuneet lumisateesta.

Alaovi oli auki. Johan meni käytävään. Oven lukko äänsi voimakkaasti, kun oven veti auki ja käytävään tuli siitä melua. Johan otti kädellään vastaan, kun ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista ja yksityistä, hämärää.

Johan meni nimitaulun luo. Outoja nimiä. Hienoja nimiä. On kuin täällä asuisi muualta muuttanutta väkeä.

Kymmenennessä kerroksessa. Johan tunsi värähdyksen ja äkkiä miellyttävän hyvän olon tunteen. Tuo nimi ja ihminen tuolla kymmenennessä kerroksessa liittävät minut tähän paikkaan. Jos talonmies kysyisi, miksi seison tässä, voisin sanoa, että olen menossa kaverin luo.

Johan oli laittanut kätensä suoraan siihen, missä arveli Annetten rinnan olevan. Se tuntui oudon pehmeältä, kuin pullataikinalta. Rinta oli levinnyt niin että rintakehän pystyi tuntemaan rinnan läpi. Hän oli antanut suudelman. Se oli epäonnistunut, hampaat olivat osuneet yhteen. Annette oli silittänyt häntä kasvoista, hiuksista ja hartioista. Johan oli tuntenut itsensä arvokkaammaksi kuin koskaan.

Oli parempi nousta portaita niin sydämen hakkaaminen ei tuntuisi niin luonnottomalta, Johan ajatteli. Hän alkoi nousta, aluksi kaksi askelmaa kerrallaan. Neljännessä kerroksessa oli hissi kohdalla. Johan aukaisi oven ja katsoi itseään peilistä. Tukka oli sekaisin. Hän kampasi sitä sormilla. Annette aukaisisi hänelle oven ja päästäisi sisään, vaikka olisi yksin kotona.

Nyt olen tässä, Johan ajatteli. Johanin taskussa olevassa rypistyneessä lapussa oli tytön käsialalla Sivukatu 14 A 54. Sama numero oli tuossa edessä ja siinä oli Annetten sukunimi. Johan katsoi ovikellon mustaa nappia. Johan katsoi kelloa. Tämä oli se aika, kun Johan voisi tulla.

Sinä yönä Johan ei ollut nukkunut. Tai ehkä aamuyöllä hetken. Herääminen tuntui raskaalta. Aamulla Annette ei reagoinut häneen millään tavalla. Ei sanonut mitään, ei edes katsonut häntä.

Kului pari viikkoa. He viettivät iltaa kahvila-ravintolassa. Oli alkutalvi, hieman lunta. Oli lauhaa ja näytti, että lumi sulaisi pois. Ulkona oli pimeää niin kuin täällä on lähes aina tähän aikaan vuodesta.

Siinä oli samaa porukkaa kuin leirillä. Oltiin ikkunapöydässä. Juotiin kahvia. Kaikilla oli talvivaatteet päällä. Pipoja ja hanskoja oli pöydällä. Annettella oli musta takki ja huivi. Hän istui vinosti Johania vastapäätä. Johan huomasi Annetten katsovan häntä. Hän aisti, että pöydän alla heidän jalkansa olivat lähellä toisiaan. 

Johan sanoi lähtevänsä kotia, koska huomenna olisi kokeet. Johan keräsi tavaransa ja meni ulos. Hän käveli pyörille. Ikkunassa roikkuvien muovisuikaleiden välistä näkyi sisällä olevat ihmiset. Siellä oli lämmintä ja valoisaa. Täällä oli pimeää, maassa sohjoa ja vesilammikoita. Paikka, jossa Annette oli istunut, oli tyhjä.

Johan näki, että Annette tuli ulos. Hän tuli Johanin luo ja kysyi: “Miksi sinä lähdit?”

Se tuli tänne ulos sen takia koska minä lähdin. Sisältä yritettiin katsoa ulos mitä he tekivät.

– Mulla on huomenna kokeet.

– Tuutko käymään joskus mun luona?

Hymy tuli Johanilta, purkautui kasvoille ja Annettekin hymyili. Annette antoi lapun, jossa oli osoite ja puhelinnumero. Tytön käsialalla tehtyjä numeroita. Noista koukeroista, jos takaperin ajattelee, niin siinä on ensin kynä, sitten Annetten käsi, jota Johan on koskettanut, käsivarsi, kainalot, ja koko naisen ruumis ja siellä alhaalla keskellä mystinen muoto ja meduusan kiehkurat. Naiset ovat perinjuurin erilaisia. Niiden ajatuksetkin täytyvät olla, koska käsialakin on tämmöistä.

Johan painoi soittokelloa. Napin sisään painamisesta ei kuulunut kuin hiljainen ääni, ja kun Johan nosti, niin kuului taas hiljainen ääni. Olisi pitänyt painaa reippaasti.

Kuului askeleita ja sisäoven aukeamisen ääni. Siinä oli Annette.

– Hei, löysitkö hyvin, Annette hymyili ja siirtyi kauemmas eteiseen.

– Joo, ihan hyvin. Kastu vähä housut kun tulin pyörällä.

– Tulit sää pyörällä?

Annettella oli päällään ruskehtava mekko ja mustat sukkahousut. Mekossa oli vihertäviä lehtiä ja turkoosin sinisiä ja oransseja suuria kukkia. Mekon alla oli tiukka paita. Kaulassa oli pienet helmet, joissa oli samoja värejä kuin mekossa: ruskeaa, turkoosin sinistä ja vihreää. Se on laittanut nuo minua varten, Johan ajatteli.

Vielä alhaalla Johan oli ollut varma, että halaisi Annettea heti, kun hän tulisi avaamaan oven, mutta nyt se ei onnistunutkaan. Johan alkoi riisua vaatteitaan. He menivät olohuoneeseen ja istuutuivat tuoleille. Sohva oli tyhjänä heidän edessään.

Kun ei voinutkaan halata ja nyt istuttiin näin, olo oli hankala. Tässä vain nyt oltaisiin jonkun aikaa ja sitten hän lähtisi pois. Johan ajatteli, kuinka hyvä olisi ajaa yksin pyörällä. Johan kysyi itseltään, miksi ihmeessä hän olikaan tullut tänne? Annettehan oli kutsunut. Siksi hän oli tullut. Se ajatus rentoutti.

He nousivat ja kävelivät huoneistossa. Se oli iso huoneisto, yhtä iso kuin Johanin koti, mutta Annette asui tässä yksin. Annetten vanhemmat omistivat huoneiston. Ne oli varmaan rikkaita, Johan oli kuullutkin. Johan ajatteli, että he, hän ja Annette, hallitsisivat huoneistoa nyt kahdestaan.

He olivat pysähtyneet ikkunan ääreen. He katselivat ikkunasta näkyviä rakennuksia, ihmisiä bussipysäkillä. He katsoivat jokaista autoa, joka ajoi, kuinka se oli ensin liikennevaloissa ja lähti sitten, kääntyi risteyksestä. Johan melkein kosketti Annettea. Annette oli ihan vieressä. Olisi tarvinnut vain kohottaa käsi tai siirtyä vielä hieman. Mutta mitä lähemmäksi Johan pääsi, sitä huolellisemmin vaalittiin väliä, joka esti kosketuksen.

He joivat teetä. Annette kertoi opiskelusta yliopistossa. Annetten puheessa oli Johanille vieraita sanoja. Kaikki puhe ja ajan kuluminen vaikuttivat siihen tunteeseen, joka oli ollut silloin siellä patjalla, tai kahvilan, pihassa. Puhe oli kuin tuuli, joka puhalteli aukkoja taikausvaan. He olivat muuttumassa normaaleiksi, sellaisiksi, jollaisia he oikeasti olivat, ja yhtäkkiä kaikki taika olisi kadonnut ja he huomaisivat, että jostain syystä Johan oli täällä Annetten kodissa kahdestaan, eikä sille ollut mitään järkevää selitystä. Johan panisi äkkiä vaatteet päälle ja menisi pois, ajaisi pyörällä, kotia, omaan elämäänsä. Johan alkoi tehdä jo lähtöä, kun hänen mieleensä tuli taas, kuinka hyvältä se tuntui, kun oli saanut koskettaa Annettea, maata hänen vieressään. Tuossa se oli, se sama tyttö. Johan olisi halunnut tuntea uudelleen hänen lämpönsä ja yrittää suudelmaa uudelleen. Taas Johan ajatteli sitä, kuinka olisi pitänyt halata heti silloin, kun Annette aukaisi oven. Kaikki olisi edennyt siinä tapauksessa toisella tavalla, aivan varmasti.

– Lähdetäänkö  kävelylle? Annette ehdotti.

– Lähdetään vaan, Johan sanoi.

Kävellä kahdestaan. Heistähän ei tiennyt vielä kukaan. Jos joku nyt näkisi heidät, hän arvaisi, että heidän välillään oli jotain. Annette antaisi sen tapahtua. Se imarteli ja Johanille tuli paljon parempi olo.

Annette riisui mekon, joka hänellä oli päällään. Hän teki sen makuuhuoneessa, mutta ovi oli auki ja Johan saattoi nähdä, kuinka vaatteita vaihdettiin. Johan ajatteli, että tuo ei voinut ollut huolimattomuutta. Johan tunsi sykäyksen jalkovälissään.

Ulkoilma tuntui hyvältä. Lumisade oli lakannut ja nuoskaiseen lumeen jäi askelten tarkat jäljet. Juttelu tuntui nyt rennommalta. Johanista tuntui, että hän oli yrittänyt olla liian fiksu. Se ei ollut hyvä. Piti olla sellainen kuin on. Siitä ajatuksesta tuli Johanille hyvää oloa ja samassa hän otti Annettea kädestä, johon Annette vastasi heti ja tuli Johania lähemmäksi.

He kävelivät hitaasti. Oli vaikea saattaa askeleita samaan tahtiin, mutta he eivät päästäneet käsistä irti. Välillä he nojasivat toisiinsa, joka tuntui hyvältä, mutta silloin kävely oli hankalaa ja he aina erkaantuivat, mutta tulivat aina uudelleen yhteen ja koskettivat toisiaan hartioilla. Johanista tuntui, että hän haluaisi olla Annetten kanssa aina, tulla aina Annetten luo tuonne ylös. Mutta koulustako? Hänellä olisi koululaukku. Se tuntui lapselliselta. Taas tuli epävarmuuden tunne ja tunne, että olisi parempi, että tämä loppuisi heti, katkeisi kokonaan, että ei tarvitsisi olla tässä sietämättömässä epävarmuuden tunteessa.

He kääntyivät ja menivät takaisin. He katsoivat hissin peilistä toisiaan ja hymyilivät. Johan oli selvästi Annettea pidempi. Ulkoilma oli tehnyt Annetten poskiin punaista.

Sisälle he riisuivat ulkovaatteet ja menivät makuuhuoneeseen. Huoneessa ei ollut muuta sänkyä kuin lattialla oleva paksu patja. Ikkunassa oli jouluvalo, tähden muotoinen. Muuta valoa ei ollut.

Annette meni patjalle kyljelleen ja nojasi päätä käteensä. Johankin tuli patjalle ja laittoi päänsä Annetten uumalle, lantion ja rintakehän väliin jäävään kuoppaan. Oli hiljaista, ikkunasta heijastui tähti monikertana. Tuntui, että he voisivat tehdä niin kuin se tuntuisi heistä oikealta.